Matkan viimeisen teki viaton lapsonen.
Raskain askelin kohti kukkulaa korkeaa.
Vasten puuta nojautui.
Kyynelten antoi poika syleillä poskea punertavaa.
Sydän palasina.
Ranteet verillä.
Köyden olaltaan otti surkein mielin.
Kietoi kuolleen puun oksaan.
"Tässä on hyvä levätä"
Köyden vankan lenkin kaulaansa asetti.
Viimeinen kyynel.
Poika nukahti.
Ei kukaan kaivannut.
Viaton vieläkin siellä on roikkunut.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Oi Elämä...miten satuttava on runosi!
Tässä ei jää epäselväksi kipujen ja tuskan määrä, koko elämisen vaikeus. Tiedän yhden tämmöisen tarinan, ihan tosielämästä.
Niin raakaa, niin turhaa...jälleen yksi pieni elämä tuhoutuu.
Tuskakin on toivon kasvumaa.