monena päivänä olen katsellut
lasten juoksevan parvekkeen alla
ilman kenkiä, puhaltaen
auringonkukkasia ilmaan.
Nähnyt kuinka äänettömästi
ne katoavat.
Sitähän me kaikki rakastimme
tehdä. Sai olla vapaa keskellä
puuvärimaailmaa, elää satujen
keskellä, sekoittaa todellinen
maailma.
Ei tarvinnut katsoa itseään
rikkonaisesta peilistä, kuunnella
naapurien yöllistä riitelyä hiljaisessa
rappukäytävässä ajan kulkiessa
vain eteenpäin.
Pystyisikö ajan pysäyttää?
Juosta pellolla mutaisin varpain,
puhallella auringonkukkasia ilmaan
ja tuntea lämpimän tuulen vievän hiuksia,
olla jälleen se pieni lapsi, jonka kirkkaita
silmiä auringonvalo sokaisee.
Itkeminenkin oli oikeutettua kun tuntui pahalta.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
ihana runo. Vaikken itse kovin vanha olekkaan.. jään silti kaipaamaan niitä lapsuuden päiviä. :)
aivan mahtava runosi on.. sen luvalla hetkeksi.. matkan lapsuuden maailmaan tein.. jee.. ihana runo...