Katselin itseäni peilistä. Kerrassaan. KERRASSAAN. Nyppäisin yhden irti ja terävöitin aistini. Se näytti kiharalta, kuin joulupaketin naru, mutta ei ihan niin kiharalta, eikä nauhamaiselta. Tunnustelin sitä, kosketin sillä nänninpihojani, sitten itse nypykkää. Se tuntui karkealta, kuin langaksi puristettu lehmänkieli, tai villisian viiksikarva. Nostin sen nenäni eteen. Haistelin, työnsin nenääni. Kuin kuore ennen pään katkaisua. Tai taskurapu. Ihmettelin. Laitoin sen suuhuni, maiskuttelin kielen eri tunto-osasissa. Oliko se umami, vai vain hitunen suolaisuutta. Kirjoitin jälleen tuloksen muistikirjaani. Lopuksi laitoin sen korvani käytävään, niin ettei seinämiin koskenut. Odotin minuutin. Viisi. Lievästi pettyneenä kirjasin toteamuksen. Häpykarvaa ei voi aistia kuulolla.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
