En voinut koskaan olla varma, saisinko häntä enää ikinä takaisin. Hän oli rakas ystäväni, oli aina ollut. Hän tulisi aina olemaan mielessäni, niin uskomattomalta kuin se äkkiseltään saattaa kuulostaa. Hän oli antanut minulle niin paljon, ettei kukaan tule koskaan ymmärtämään sitä.
Olin kykenemätön vastaamaan hänen tunteisiinsa. En osannut lohduttaa. Hän kertoi minulle tämän. Sain hänet aina itkemään. Tuntuu, kuin olisin ohjannut hänet tilanteisiin, joihin hänen ei olisi pitänyt joutua. Kaikki oli minun syytäni. Epäonnistuin. Itkiessään hän näytti suloiselta, sellaiselta, miltä todellisen ihmisen kuuluisikin näyttää. Hän oli hauras ja haavoittuvainen. Hänen kyyneleensä valuivat suurista silmistä niin tuskaisesti, että se sai minut lähes paniikin valtaan. En ole kenenkään muun itkevän samoin. Ne kauniit kasvot tulevat mieleeni aina, kun ajattelen yhteisiä hetkiämme.
Surun täyttämät kasvot.
En tiennyt tarkalleen, mikä hänen mieltään askarrutti, joten oli hankala auttaa. Tuskan takana ei ollut vain yksi asia. Joko hän ei antanut minun auttaa tai en löytänyt oikeaa tietä. Yritin opettaa hänelle elämää ja hänkin yritti opettaa minulle. Me kumpikin epäonnistuimme. Kaipaan häntä.
En anna itselleni anteeksi.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
