Olin yksin huoneessani, vailla tietoa siitä, mihin joutuisin. Minulla ei ollut minkäänlaista ajatusta huomisesta päivästä tai tulevasta toukokuusta. Hetken hämärässä oltuani nousin ja avasin sälekaihtimen.
Kaikki siellä oli niin kirkasta, aurinkoista ja eloisaa. Kaikki tuntui niin iloiselta ja todelliselta. Kun minä en ollut siellä.
Sen hetken siinä ikkunalautaan nojatessani harrastin yksinpuhelua. Näin ohi menevän komean vaaleahiuksisen miehen. ”Häntä minä rakastin.” Ohi kulkijoiden joukosta huomasin myös pariskunnan, joka työnsi vaaleanpunaisia rattaita. Rattaissa oli vain pieni, ruskea, kulunut nalle, jolta puuttui toinen nappisilmä. ”Lapsi on jo kasvanut, mutta hän olisi silti kaivannut vielä hoitajaa.”
Kirkkaus alkoi tuntua jo sietämättömältä silmissäni. En olisi kestänyt sitä valoisuutta ja elämäniloa enää pidempään. Olin jo liian heikko. Suljin kaihtimen.
Kaikki ihmiset, joita näin muistuttivat minua elämästä, elämästä, joka ei lopu koskaan. Elämäni jatkuisi aina, vaikka kuolema ottaisi minut kirjoihinsa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
wou O__o sähä kirjotat ihan älyttömän
hyvin :D
älyttömän kaunis ;oo <3