”Olet takertuneena tekoihisi”, näin he sanoivat minulle, kaikki yhdessä kuorossa. Pystyin aavistamaan heissä piilevän vihan, kostonhalun ja kateuden. Tiesin mitä he tahtoivat. Yritin uskotella, ettei niitä pieniä ukkoja ollut, se tuntui mahdottomalta.
He tahtoivat minun ylittävän rajani Tahtoivat minun menevän sinne, mihin minä en kuulunut. He halusivat vain tuhota minut. Aina kun ajattelin tulevaisuuttani, he ilmestyivät ja muistuttivat minua menneisyydestäni. He antoivat ymmärtää, ettei unelmani voisi toteutua, koska olin orpo ja rikollinen.
Usein mietinkin, olivatko nuo pikkumiehet mukana kenenkään muun elämässä. Miksi he eivät olleet mukanani aina, vaan ilmestyivät vasta, kun mietin tulevaa?
Pohdin mielessäni asioita, jotka eivät kuuluneet päähäni. Ne asiat olisivat kuuluneet äidille ja isälle, mutta minulla ei ollut sellaisia. Ajattelin, kuinka paljon pahaa olin saanut aikaan, koska minulla ei ollut ystäviä.
Olin tehnyt paljon pieniä rikoksia, mutta en ollut jäänyt kiinni kuin yhdestä. Kuitenkin minua lohdutti ajatus uudesta huomisesta, voisin aloittaa elämäni puhtaalta pöydältä, ainakin melkein.
Päiväpäivältä aloin paljastamaan tekojani ja palauttamaan varastamiani esineitä. Palaset alkoivat mennä paikalleen. Sain ystävän. Hetkihetkeltä pikkumiehiä oli yhä vähemmän. Yhtä pikku-ukoista en saanut pois, se oli muisto menneisyydestä.
En ollut onnellinen.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
