Murtunut kansi

Olen pahoillani, että nyt sen vasta myönnän,
kaiken paskan suoraa tietä muistioon työnnän.
En jää asioita heti murehtimaan ja itkemään,
vaan heti samalla lähden elämää jatkamaan.
Mutta nyt huomaan arviointikykyni heittäneen,
ja näen muistioni kansien täysin pettäneen.
Pienikin vastoinkäyminen saa kyyneleen silmästäni vierimään,
ja se saa vuorostaan elämän filmin päässäni pyörimään.
Koko elämäni hetkessä silmissäni välähtää,
samalla muutama turhuuden hetki vierähtää.
Tunnen itseni hetkessä täysin hyödyttömäksi,
ja elämäni valmiiksi pois heitettäväksi.
Mutta nopeasti tuo tunne on taas poissa,
enkä ymmärrä tunteitani noissa hetken paloissa.
Nuo tunteet läpi käyn kymmenesti päivässä,
Kuinka voikaan ajatukset kulkea siinä hetken häivässä.
Tuon kaiken olen saanut silti piilotettua jotenkin,
mutta nyt päätin suuni avata vihdoinkin.
Säälimään minua ei tarvitse kuitenkaan ruveta,
sen takia alkaisi minun voimani vain enemmän huveta.
Tahtoisin vain päivän jolloin en murtuisi,
päivän, jolloin mieleni ei menneeseen soruisi.
En tiedä kuinka kauan tätä enää jaksan,
milloin tämän kaiken suurella kivulla maksan?