Tuhkaksi muuttunut

Haluaa olla pidetty,
haluaa olla kuuluisia.
Esittää teennäistä
kaikille,
pinnallista turhuutta.
Hiljaisuudessa raivaa
tieltään,
menestystään haittaavat
ihmiset, ihmiset joista ei
pidä.
Palaa sisältään kuin
suitsuke.
Kaikki oikea kuihtuu pois,
vain teennäinen korostuu.
Hiljaisesti myös,
sitä melkein huomaamatta,
kuihtuu ulkoinen kauneus,
pinnan viehätys.

Hän on yhä siinä, kaikkien
keskellä, ihmisen
mallisena.

Silti en voi nähdä hänessä
muuta kuin tuhkaa.
Ihmisen mallisen harmaan
kasan joka kaatuu heikosta
tönäisystä, luhistuisi jos
voisi katsoa itseään
silmiin.

Oli niin kaunis ja
syvällinen, ei riitänyt
ystävien
ihailu ja rakkaus.
Tuntien itsensä huonoksi,
haluten ihailua kaikilta,
hän paloi.
Paloi pois.

Kaipaan häntä, ikävöin
todella.
Haluan jutella.
Haluan nauraa.
Haluan halata häntä!

Katson tuhka jalkoja,
tuhkaisia hiuksia, tuhkan
harmaita kasvoja.
Tuo olento ei voi olla se
ketä kaipaan...
Tai ehkä on.
Jostain silmien syvyydestä
näen lämpimän pilkkeen.
Sen millä hän katsoi juuri
minua, sen mikä oli
leikkisä ja rakasti.
Hän on yhä elossa!
Hengittää pienesti
väärässä ruumiissa.
Haluan heti jutella!
Heti halata ja kertoa
ikävääni!
Heti nauraa ja iloita!
Tiedän, etten voi.
Jos halaisin, jos
puhuisin, heikko
ulkokuorensa ei kestäisi.
Hahmo painuisi kasaan,
tuhkan alle hautautuisi
viimeinenkin ripe hänestä,
jota kaipaan, jota
rakastin...ja rakastan.
Voin vain katsoa kauempaa
kuinka hän katoaa, kaiken
sen pinnallisen
ponnistelun alle.
Pilke himmenee, himmenee

Ja sammuu.