Yksinäisyyteen särkynyt

Tämä vuodenaika, masennun ja tunnen oloni yksinäiseksi ja elottomaksi. Haluan vain itkeä silloin, eikä muulla ole väliä. Olisiko helpompaa vain luovuttaa, antaa elämän tippua pieniin osiin, isoon veriseen lammikkoon. Kuinka ajatus minua kovasti houkuttaakin, en siihen pysty.

Poltan röökiä, tunnen oloni rauhoittuneeksi. Se vie ahdistuksen pois, se rauhoittaa minut. Polttaessa on vain se hetki, se nautinto. Rööki alkaa vedellä loppujaan kun taas alkaa "normaalisuus".

Normaalisuus, mitä se oikeastaan on? Tiedän, että itse en ole normaali. Olen pieni hippi, jolla on monet eri aatteet, joissa normaalisuus ei ole läsnä. Vihaan sanaa normaali!

Masentunut olen ja yksinäinen. Ajatukset riepottavat mieltäni kuin spiraali. Kunpa joskus joku sanoisi minullekin kuten Bridget Jonesille "I like you, just the way you are".

En pysty nukkumaan. En ole voinut nukkua moneen viikkoon. Uni tulee ehkä aamuyöstä jos ollenkaan. Olen väsynyt ja kiukkuinen. Tuntuu, että maailma ei minua kiinnosta. Masentunut olen ja haluaisin vain nukkua peiton mutkassa, sängyn pohjalla.

Tämä yksinäisyys, masennus ja uniongelmat ovat vieneet voimani, enkä kykene tekemään mitään. Tuntuu kuin jalkani olisivat raskaat tiiliskivet. Musta tuntuu et mä tukehdun! Tiedän vajonneeni liian alas, pelottaa.

Olen hetken onnellinen, kun musta verho peittää taas värit ja iloisuuden. Masentua osaan helposti. Onnellisuuden eteen töitä joudun tekemään. Havahdun, miten suolainen pisara valuu otsaani pitkin.

Kävellessäni pihalla, käteeni tarttuu aina vaahterapuunlehti. Se niin kaunis muodoltaan, väriltään oleva lehti saa vereni kiertämään, punastumaan ja hymyilemään.