”EEEEEEI!!” Herään omaan huutooni ja tunnen kuinka hikipisarat virtaavat otsaani pitkin. Huoh, taas painajaista. Tätä on jatkunut jo jonkin aikaa, joka yö sama uni ja joka yö herään huutooni.
Milloin tämä oikein loppuu? Päätän nousta jo ylös, koska en kumminkaan saisi enää unta.
Lähden ajoissa kävelemään kouluun odottaen innolla näkeväni taas Christianin. Hän oli viikonlopun perheensä kesken reissussa, joten emme ehtineet näkemään. Koulussa käväisen kahviautomaatilla ja menen sohvalle istumaan. Tunnin alkuun on vielä puoli tuntia, joten aikaa on paljon. Muistan yhtäkkiä että äidinkielen kirjotelma on vielä kesken joten rupean väkertelemään sitä. Miettien syvästi ja kirjoitettuani novellia en tajua ajan kulua ja yht’äkkiä koulun kellot soi. Hörppäsen nopeasti kahvini ja huomaan sen olevan aivan kylmää, joten refleksinä sylkäisin sen lavuaariin. Ylemmän luokan tytöt katsovat minua kummaksuen ja nolona juoksen luokkaan.
Opettaja katsoo minua tympeänä ja toteaa ”Jaahas, neiti Stenhammar taas myöhässä. Missäs tällä kertaa kupeksit?” Sanaakaan sanomatta kävelen takariviin ja istahdan tuolille. Etsin katseellani Christiania luokasta, mutta tuloksetta. Missä Chrisu oikein on? Hänhän on aina ajoissa. Uppoudun ajatuksiini ja herään kellon piristessä.
Koulupäivä meni todella hitaasti ilman Chrisua. Hän ei vastaa puhelimeenkaan. Missä ihmeessä hän voisi olla? Kävelen kotiin reippaasti ja päätän lainata isoveljeni vanhaa kevaria. Tiedän, kortitta ajaminen on vaarallista, mutta minun oli pakko saada tietää Christianista joten lähdin ajamaan heille.
Perillä huomaan ettei autoa ole pihassa. Koputettuani oveen, ketään ei avaa. Johan on ihme! Kuulen vain Chrisun koiran, Raxun haukkuvan sisällä vastaten koputukseeni. Huokaisen ja lähden kävelemään takaisin kevarille. Yht’äkkiä kuulen takanani aukeavan oven. Katson taakseni ja ovella seisoo nuori nainen. En tunne häntä joten päätän kysyä kuka hän oikein on ja mitä hän tekee poikaystäväni talossa. Nainen vastaa että hän on tullut sairaalasta pitämään huolta potilaiden koirasta. Hätäännyn ja huudan ”Mitenniin sairaalasta?!”. En jää odottamaan vastausta vaan itku kurkussa juoksen kevarille ja ajan suoraa tietä sairaalaan.
Ajan ylinopeutta ja tietenkin poliisien täytyy olla juuri silloin paikalla. Ajattelen ’’Menkää pois, ei mulla oo nyt aikaa!!’’ Jatkan matkaani pysähtymättä ja poliisit seuraa minua pillit ulvoen sairaalan pihaan. Otan kevarin avaimet taskuuni ja juoksen sisään kysyen lääkäriltä missä ovat Westerbergin perhe. Lääkäri sanoo että nyt ei ole oikea aika vierailulle mutta en kuuntele häntä. Minun on pakko nähdä Christian!! Onneksi toinen lääkäri opastaa minut huoneelle ja henkeä haukkoen menen sisään. Christian, hänen isänsä, äitipuolensa ja pikkusiskonsa makaavat sairaalan sängyillä selvästi heikossa kunnossa. Christian näkee minut ja hymyillen kuiskaa ’’Rose…!’’ Kävelen hänen luokseen kyyneleet poskilla, mutta yhtäkkiä Chrisun ilme muuttuu järkyttyneeksi ja jokin tarrautuu minuun. Poliisit……….
Saatiin kaikki selvitetyksi kamarilla ja sain luvan lähteä. Kello oli jo kymmenen illalla, mutta minun oli vielä kerran nähtävä Chrisu. Kävelin sairaalalle poliisien takavarikoitua kevarin. Sairaalalla huomasin Chrisun nukkuvan ja lämpö levisi pitkin kehoani. Hän oli niin suloinen…
Kävelin hänen luokseen ja suutelin hellästi. Hän heräsi siihen ja pyysin anteeksi herätettyäni hänet. Hän vain hymyili säteilevää hymyään ja siveli poskeani. Tuntui kuin siinä olisi ollut vain me kaksi, ei ketään muuta, edes aika ei juossut.. Kunnes muistin missä olimme ja varovasti kysyin että mitä hänen perheelleen oli käynyt. Christian lakkasi hymyilemästä ja irrotti kätensä poskeltani. Hänen silmänsä vetistyivät ja hän sanoi: ”Auto-onnettomuus. Kun olimme ajamassa sunnuntaina takaisin kotiin, rekka luisui jäisellä tiellä suoraan meidän autoamme päin… Margareta ei voi kovin hyvin, me muut pääsemme jo huomenna kotiin…” Katson hänen pientä pikkusiskoaan joka nukkui vastakkaisella sängyllä. Hänen hengityksensä kuulosti vaikealta ja sydämeeni koski. Hän on niin pieni ja viaton…
Herätyskello soi. Sammutan sen ja päätän jäädä kotiin nukkumaan. En pystyisi keskittymään koulussa mihinkään nyt kun Christian on sairaalassa. Onneksi hän pääsee sieltä tänään pois.
Otan säästöpossusta bussirahan ja juoksen bussiin. Sairaalaan päästyäni Chrisu ja muu perhe oli jo valmiita lähtemään. Paitsi pieni Margareta… Hän oli vasta esikoululainen kiltti tyttö. Margaretan äiti, eli Chrisun äitipuoli sekä heidän isänsä jäi vielä sairaalaan Margaretan seuraksi. Lähdimme Chrisun kanssa huokaisten sairaalasta pois. Oli kaunis pakkaspäivä ja päätimme viettää aikaa ulkona. Kerroin miten paljon olin säikähtänyt menettäväni hänet ja kyynelehdin hänen halattua tiukasti minua, kuiskaten ’’Et sä mua koskaan menetä, en tuu koskaan jättämään sua yksin, lupaan sen.”
Päivät vieri ja pian Margaretakin pääsi sairaalasta pois. Olimme kaikki todella onnellisia, varsinkin Chrisu jolle pieni pikkusiskonsa on niin rakas. Pian tuli minulla ja Christianilla vuosi täyteen ja päätimme juhlistaa sitä. Christian tuli lauantaina hakemaan minua uudella autollaan jonnekkin paikkaan joka oli yllätys. Oli kaunis huhtikuinen kevät päivä ja linnut lauloivat. Olin onnesta sekaisin enkä malttanut odottaa yllätystä. Istuin autoon ja suutelin kiihkeästi Christiania. Hän vastasi suudelmaani ja starttasi auton hymyillen säteilevästi.
En saanut kurkkia mutta vähänväliä raotin sormiani silmien yltä niin että näkisin edes jotakin. Minua jännitti ihan sikana ja halusin jo tietää minne olemme menossa. Kurkin taas ja huomaan meidän olevan jollakin metsätiellä. Hämmästyn ja lumoudun metsän kauneudesta ottamalla automaattisesti molemmat käteni silmieni edestä. Christian huomaa sen ja peittää silmäni omalla kädellään niin että pitää ratista kiinni vain yhdellä kädellä. Samalla hetkellä valtavan kokoinen hirvi loikkaa tielle. Säikähdän niin pahasti että huudan täysillä ”VARO!!!” ja käännän refleksillä rattia toiseen suuntaan mihin Chrisu oli sitä ohjaamassa. Kaikki tapahtui niin nopeasti etten ehtinyt tajuamaan mitään kunnes automme paiskautui hirveä vasten. Viimeinen asia minkä näin ennen tajuni lähtöä, oli veri.
Auts. Herään kun jokin tökkii minua. Auts. AUTS!!! Avaan silmäni ja huomaan miehen koskettelevan rintojani. ”SENKIN TÖRKEÄ PERVO!!!” huudan hänelle ja huomaan että huutaminen satuttaa vielä enemmän rintaani. Tilanne selkeytyy ja tajuan olevan sairaalassa. Mies olikin vain lääkäri joka tutki ilmeisesti ylempiä kylkiluitani.
Pyydän häneltä anteeksi ja kysyn mitä on tapahtunut. Lauseeni jää kesken, kun yhtäkkiä muistankin kaiken. Otsani rypistyy ja alan vilkuilemaan ympärilleni. ”Missä Christian on?” Kysyn hätääntyneenä. Miehen kasvot muuttuvat synkiksi ja näytti kuin hän ei haluaisi sanoa sitä mitä hänen pitäisi. En ymmärrä ja huudan ”Kerro, kerro kiltti missä Christian on!!” Silmäni vetistyvät kun katson miehen synkkiä kasvoja. Lopulta hän kertoo Christianin kuolleen. Hän oli saanut suuren aivoveren vuodon ja kuollut siihen nopeasti. Purskahdan itkuun jo heti lauseen alussa ja käsken miehen häipyä. ”Ei tää voi olla totta, tää on mun vika!! vittuvittuvittu miks ?!?!?! Jumala miks! Oikeesti…. Emmä pärjää tääl ilman sua Chrisu..” Itken itseni uneen ja nään ihanaa unta jossa minä ja Christian olimme kahdestaan puistossa. Olimme tehneet eväät ja hän antoi minulle keinussa vauhtia. Näytimme niin onnellisilta..
Herättyäni todellisuuteen kyyneleet alkavat virtaamaan poskiani pitkin. Tämä muisto aikoo seurata minua koko lopun ikäni. Tuntuu etten jaksa ilman Christiania. Mutta tiedän, että hän on jossain tuolla, odottaa minua. Joskus vielä näen hänet ja olemme ikuisesti yhdessä.
Kävelen ulos haukkaamaan raitista happea. Muutaman viikon päästä on hautajaiset ja pitäisi jotain keksiä sinne. Tuntuu etten pysty siihen. Onneksi äitini tulee mukaan. Katson ylös taivaisiin ja hymyilen linnuille jotka kauniisti laulavat puun oksalla. Haistan Christianin tuoksun ja tunnen hänen lämpönsä. Kuiskaan taivaalle ”En unohda sua koskaan rakas”.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
