Tunti

Oli elokuun alku, ja yöt olivat jo melko pimeitä. Kello oli kolme yöllä, ja nukuin sohvavuoteessa siskoni kanssa. Mummo ja pappa kuorsasivat kilpaa mökin pienessä makuukammarissa. Kaikki oli seesteistä, kunnes heräsimme. Joku koputti, itseasiassa ryskytti ovea vimmatusti. En saanut silmiäni auki kunnolla. "Kuka siellä?" kysyivät mummo ja pappa vuorotellen. "Auttakaa, mulla on nyt suuri hätä!" Taas mummo ja pappa kyselivät häiritsijän nimeä, mutta sitä ei kuulunut, ainoastaan avunhuutoja. "Mulla on nyt suuri hätä, päästäkään sisään jumalauta!"
Pappa avasi oven.

"Tuo koira lähtee nyt ulos!" mummo vaati kimeällä äänellä.
"Se on kuule kiltti koira, ei se mitään.."
"Koira ulos!" mummo ärähti.

Valot sytytettiin, makasin yhä vuoteessa peiton alla. En nähnyt juuri mitään, sillä en ollut löytänyt silmälasejani. Näin vain hämärästi melko pitkän, nuoren miehen, joka piteli päätään ja puuskutti kovaan ääneen. Joku kysyi, miksi hän oli tullut häiritsemään yöuniamme.

"Meitä jahataan vittu haulikolla tuolla, siellä on mun kaveria ammuttu ja mulla on avovaimo ja kolme pientä lasta siellä, en tiiä onko ne enää hengisä vai mitä! Nyt tarvitaan poliisit ja ambulanssi, täällä on nyt hätä!"

Kuulemani sanat alkoivat hiljalleen iskostua vielä uniseen tajuntaani. Lopulta silmäni rävähtivät auki, kädet lennähtivät suuni eteen ja aloin vapista. Jotakuta oli nyt ammuttu. Nyt on tositilanne.
Mies seisoi keskellä pirttiä yhä päätään pidellen. Mummo seisoi "keittiön" luona, pappa jossain muualla. Kukaan ei tehnyt mitään.

"Soittakaa nyt vittu sille poliisille! Ja valot kiinni, muuten se hullu löytää meiät ja tulee tänne ja ampuu meidät kaikki vittu tohjoks!"

Minua oksettaa, ja tärisen yhä voimakkaammin. Olen paniikissa, enkä voi liikkua ja hengitän vain pinnallisesti. En voinut uskoa tilannetta todeksi. Kuiskaan siskoni nimen ja hän katsoo minua kauhistuneena. Hän ottaa mummon puhelimen käteensä ja näppäilee hätäkeskuksen numeron.

"Hei, *** täällä.. meidän mökkiin.." Siskoni ääni särkyy.
"Tänne tuli joku mies tänne meidän mökkiin ja se sanoo että niiden mökissä on jotaki ammuttu ja että sitä jahdataan haulikolla.. Nyt se vaan huutaa että hiljaa ja että meidät saatetaan tappaa tänne.."

Samaan aikaan mummo ja pappa olivat saaneet houkuteltua miehen istumaan nojatuoliin ja rauhoittumaan. Mies huusi jatkuvasti hädissään ja komensi meitä olemaan hiljaa, ettei meitä löydettäisi. Hän ei tainnut tajuta, että juuri hän oli ainut, joka huusi. Mies oli ottanut jostakin puhelimen ja yritti saada yhteyttä hätäkeskukseen.

"Mikä se vitun numero on, sanokaa heti! Vittu.."
"112."

Mies soitti myös ja kun ei kyennyt selittämään tapahtumia tarpeeksi tarkasti, hän alkoi haukkua keskuksen työntekijöitä mitä rumimmilla ilmauksilla. Lopulta siskoni sanoi, että apu oli tulossa.

"Kuule, mää luulen että nyt pitäis mennä jonnekkin piiloon", siskoni sanoi hiljaa monotonisella äänellä.
"Mää en pysty kävelemään.."
"Mennään tuonne makuuhuoneen sängyn alle yhdessä. Ota puhelin mukaan."

Niin me menimme sängyn alle yhdessä siskoni kanssa. Tärisin kauttaaltani ja hikoilin. Suutani kuivasi, mutten uskaltanut mennä jääkaapille ottamaan mehua, ties jos mies olisi alkanut huutamaan minulle jääkaapin valosta. Puristin kännykkääni henkeni kaupalla. Mummo saatteli meidät sängyn alle ja sanoi, että kaikki tulee olemaan vielä hyvin. Painuimme niin syvälle sängyn alle kuin suinkin, jottei meitä nähtäisi. Siskoni alkoi heti näpyttää puhelintaan ja sanoi soittavansa ystävälleen.
Tahdoin soittaa. Mietin, kuka voisi rauhoittaa ja auttaa tarpeen tullen. Paras ystäväni? Ei, hän vain menisi itsekin paniikkiin. Äiti? Ei, hän saattaisi olla töissä, eikä siksi voisi vastata puhelimeen. Päätin soittaa poikaystävälleni. Painoin puhelimen korvaani vasten ja painoin otsani lakattua lattiaa vasten. Hengitykseni höyrystyi puun pintaan.
Sitten hälytti. Kuului kaksi tuuttausta, sitten kolmas, neljäs.. Pelkäsin, ettei hän vastaa. Lopulta hän kuitenkin vastasi unisella äänellä.

"Haloo?"
"Kulta.." aloin nyyhkyttää.
"Mikä on hätänä?"
"Tänne mökkiin tuli joku mies ja se.. sitä jahdataan haulikolla. Ja se sanoi että meidät saatetaan ampua."
"Älä panikoi, menkää heti turvaan. Missä ootte nyt? Ootteko soittanu poliisit?"
"Täällä sängyn alla *** kanssa, se soitti jo poliisit."
"Pysykää siellä, ja rauhoittukaa. Et sää kuole sinne."
"Nähdäänhän me huomenna?"
"Nähdään varmasti."
"Lupaathan?"
"..Lupaan."

Lupasin pitää hänet tilanteen tasalla. Sulkiessani puhelimen ajattelin, että äsköinen keskustelu saattoi olla viimeinen minun ja poikaystäväni välillä. Saattaisin kuolla tänä yönä. Oloni tuntui ontolta. Palelin. Tätäkö se kuolemanpelko olikin? Olin aina luullut sen olevan suurta kauhua, mutta tämä oli jotain vielä kamalampaa: onttous ja pimeys, kylmä hiki ja sekavat ajatukset. Onneksi se paljon puhuttu filmi ei ollut alkanut pyörimään mielessäni.
Kuuntelin siskoni sopertavan kauhuissaan ystävälleen, mitä oli tapahtunut. Hän itki. En ollut nähnyt hänen itkevän pitkiin aikoihin ja tunsin sääliä häntä kohtaan. Hän oli kokenut jo tarpeeksi kovia, tätä ei olisi tarvinnut tapahtua. Otin häntä kädestä ja yritin rauhoitella häntä. Olin onnellinen, ettei pikkusiskoni ollut mukanamme. Siskoni lopetti puhelun, ja olimme molemmat hiiren hiljaa. Kuuntelimme pirtistä kantautuvaa sekavaa keskustelua Jumalasta, ammutusta veljestä ja muusta ihmeellisestä.

"..juoksin sitte sinne pellolle ja näin mun veljen. Sillä valu vaan paska mahasta ulos, se vaan makas siinä.. Minä uskon kuitenki Jumalaan, rukoilin ja veli säily hengissä, vaikka sillä oli selkäranka poikki ja jalat poikki ja ammuttukki.. Oltiin tuolla mökissä ja meillä tuli tappelu ja mulla on huuli halaki.."

"..Jonnaa.. tapetaan.. ai vittu ku käy päähän ku on ammuttu puoli päätä helevettiin.. mää tapan itteni!"

Kuulin miehen sylkevän paksua limaa suustaan. Nyt ymmärsin, miksi hänen puheensa kuulosti niin kummalliselta ja vaivalloiselta. Mutta hänen sekavat puheensa hämmästyttivät minua vielä enemmän..
Havahduin miehen kysyessä poliiseista. Missä he olivat, mikseivät he olleet jo perillä? Siskoni päätti soittaa toistamiseen hätäkeskukseen. Katsoin kännykkäni näyttöä, sillä halusin tietää, mitä kello oli. En ollut edes nähnyt kelloa suljettuani puhelimen läpän uudelleen. Epäilin olevani niin pahoin järkyttynyt, etten osannut enää keskittyä mihinkään.
Siskoni oli jälleen saanut luvan lopettaa puhelun. Hän kertoi, että poliisit tulisivat Kemistä saakka. Simoon oli matkaa, ja he olivat olleet matkalla nyt kymmenen minuuttia. Aloin rauhoittua kuullessani, että poliisit todella olivat jo matkalla mökillemme.

"Kuuliks ku tuo mies sano että se uskoo Jumalaan?"
"Joo, musta tuo sen puhe on aika absurdia.."
"Voi olla, mutta täytyy myöntää että mää oon jo kerenny itekki rukoilla Jumalaa tän illan aikana."
"Joo, mutta se mies siellä keskuksessa kysyi multa, että voisko tuo keksiä tai kuvitella nuo kaikki jutut.. että jos se ois aineissa."

Aloimme ymmärtää, että vaara ei ehkä ollutkaan mökin ulkopuolella, vaan sen sisällä.

Pirtti oli ollut jo jonkin aikaa melko hiljainen. Yhtäkkiä meteli yltyi ja mies sanoi, että meidän tulisi puolustautua. Hän kysyi, oliko mökissämme aseita. Onneksi pappa ei ole metsästäjäihmisiä; mökistä löytyi vain kaksi mato-onkea ja yksi virveli. Kuului askelia, ja pian mummo sanoi kovaan ääneen "ei". Kuulin, miten astia-laatikossa olevat haarukat ja veitset helähtivät toisiaan vasten paha-enteisesti.

"Sieltä et ota yhtään mittään", sanoi mummo päättäväisesti, ääni väristen.

Hän oli ehtinyt väliin. Laatikossa säilytettiin mm. fileerausveitsiä, joilla saisi pahaa jälkeä aikaan. Mielessäni välähteli pelottavia mielikuvia miehestä veitsi kädessä, paniikki silmissään. Hän olisi voinut vahingoittaa meitä, jopa tappaa itsensä. Kiitin mummoani hiljaa mielessäni.
Siskoni oli pelästynyt miehen puheista ja kuuluneista äänistä, joten hän soitti uudelleen hälytyskeskukseen. Puristin siskoni kättä yhä ja kuuntelin, mitä keskuksessa sanottiin. Kaksi partioautoa oli tulossa, ne olisivat kymmenen minuutin sisällä perillä. Samassa huomasin mökin hiljenneen. Pappa tuli sanomaan, että mies oli nyt poissa mökistä, että hän oli mennyt lopulta ulos. Pappa vakuutteli, että nyt olisimme turvassa ja että miestä ei enää päästettäisi sisään, ei vaikka hän yrittäisi väkisinkin.

Tulimme pois sängyn alta. Mummo otti kädestäni kiinni ja sanoi, että tilanne oli nyt ohi. Menin vapisten jääkaapille, otin satunnaisen purkin, joka sisälsi nestettä ja nostin sen huulilleni. Se oli monihedelmämehua, se oli kylmää ja maistui iloiselta. Tunsin pelon laantuvan heti. Ojensin purkin siskolleni, joka seisoi ihan takanani. En ehtinyt edes istahtaa ennen kuin mies tuli uudelleen hakkaamaan ovea. Silloin menimme takaisin sängyn alle.

"Päästäkää sisälle!"
"Ei päästetä, lähe pois nyt!"
"Päästäkää, en mää oo mikään demoni!" (Tai näin minä kuulin, mutta myöhemmin sain kuulla, että mies oli sanonut: "Päästäkää tai mää kutsun demonit!" ja nostanut kädet ilmaan.)

Oli hetken hiljaista. Sitten mies uhkasi hajoittaa ikkunan ja tulla sisään väkisin. Hän alkoi laskea kymmemestä yhteen, ja kahdeksikon kohdalla ovi kävi, mutta kukaan ei tullut sisään. Pappa oli ulkona.
Jonkin ajan kuluttua pappa oli palannut mökkiin. Hän kertoi, että mies oli vienyt heidän luutansa. Pian kuului taas huutoa ovelta.

"Onko tuo teiän auto?"
"On se."
"No lähetään sillä pois!"
"Me ei lähetä nyt yhtään mihinkään, mee sinä pois!"
"Seuratkaa minua jos haluatte elää."

Mökkiin laskeutui hiljaisuus. Sitten mies sanoi: "Kuolkaa sitte sinne", ja lähti pois.

Sitten näimme poliisiauton mökkitiellä.
Katsoimme ikkunasta, kun poliisit veivät miehen autoonsa. Mökkinaapurimme, mummoni sisko ja hänen miehensä, seisoivat poliisiauton luona aamutakeissaan. Heidän autonsa peili oli rikottu, ja maassa makasi orpo luuta. Poliisit eivät tulleet meidän mökkiimme, vaan lähtivät tarkistamaan ympäristöä. Luotimme, että kaikki oli nyt hyvin ja että nukkumaanmeno oli turvallista, kun molemmat partioautot ajoivat pois mökkitieltä.

Menimme vuoteisiimme ja toivotimme toisillemme hieman paremmat yöt. Kello oli nyt puoli viisi. Mies oli ollut mökissämme itseasiassa vain tunnin, mutta se tunti oli tuntunut elämäni pisimmältä. Yritin nukkua, mutta katsoin vain keittiön ikkunasta ulos. Rullaverhoa ei oltu laskettu alas, joten vahdin ikkunaa lakkaamatta. Tärisin yhä.
Mummo ja pappa alkoivat jälleen kuorsata. Kello oli nyt hieman yli viisi. Kuiskasin isosiskoni nimen ja pyysin häntä halaamaan minua. Hän oli myös täysin hereillä. Hän laittoi kätensä ympärilleni, ja vihdoinkin uskalsin itkeä. Kyyneleet eivät tuntuneet loppuvan. Nyyhkytin äänekkäästi ja kasvoni olivat kauttaaltaan märät. Vapina laantui vähitellen ja nyyhkäykset laantuivat nikotuksiksi. Viimeinen muistikuvani oli seinäkello, joka näytti kymmenen yli kuusi.

Seuraavana aamuna heräsin puoli yhdeksältä. Mummo pyysi meidät aamupalalle. Sinä aamuna puuro maistui paremmalta kuin koskaan.