Nimetön

Miten sen kertoisi, sanoiksi pukisi?

Tänään, enemmän kuin koskaan ennen, tunsin olevani yksin, pelkkä tyhjä kuori, turta sisältä käsin.

Kerran sisälläni poukkoili tämä sama orpo tunne, kun eräs johon luotin ei ollutkaan enää siinä vierellä -kertoi tarvitsen jotain muuta, paljon parempaa. Halasit ja sen jälkeen katosit iäksi.

Silloin aika paransi kaikki haavat, mutta nyt en enää tiedä pystyykö mieleni kokoamaan itsensä jälleen kerran, kun sen ovat hajoittaneet niin tärkeänä pitämäni ihmiset. He ovat aina ennen olleet tukenani, vaan eivät enää, nyt sen viimein tajuan.

Tuntuu pahalta sanoa, mutta koskaan enää en voi luottaa, sisintäni avata.

Tahdon huutaa, rikki repiä, totuuden kuulla.
Niin en tee, sillä taas jälleen tän kaiken kätken.

Näin unohdan. Tähän usvaan katoan.