Syksy tekee tuloaan tähän kaupunkiin, puiden lehdet alkavat vaihtaa värejänsä,
tuuli humisee kuljettaen lehtiä ympäriinsä, pitkin taivasta.
Minä katselen tätä kauneutta hetken hiljaa, ennenkuin avaan oven ja astun kylmille pihakiville.
Varpaitani paleltaa, nopeasti kylmyys lävistää koko vartaloni, mutta en piittaa siitä,
minua lämmittävät muistot kauniista kesästä, auringosta ja kaatosateista.
Suuntaan askeleeni eteenpäin ja istahdan villatakin suojissa vanhaan pihakeinuun.
Se on ollut tässä paikoillaan niin pitkään kuin jaksan muistaa, pieninä istuimme siinä syöden mansikoita muiden pihan lapsien kanssa.
Nauroimme ja leikimme huolettomina, iloa ja onnellisuutta täynnä, emme tuolloin osanneet kuvitella mitä maailma meille jokaiselle toisi tullessaan.
Haaveilimme paljon paremmasta, rakkautta täynnä olevasta maailmasta, onnellisista, hymyilevistä ihmisistä. Se oli vain pienen tytön unelmaa, toteutumatonta haavetta.
Kymmenen vuotta eteenpäin elämässäni kuljin usein täynnä epätoivoa, surua, itkua, kyyneleitä ja menetyksiä rakkaista ihmisistä,ei lainkaan tuota unelmaa josta pienenä uneksin,
Maailma ei ollutkaan saduksi kuviteltu paikka, täynnä kauniita asioita.
Maailma on ruma ja epäitsekäs, täytyy kulkea paljain jaloin läpi myrkyjen ja tuulten.
On osattava olla näkymätön, huomaamaton, niinkuin ei olisikaan. Joskus ajattelen että maailmalla olisi vain ruma naamio päällään, sen alta paljastuisi kauneus, ne lapsen unelmat.
Sisimmässäni minä uskon yhä tuohon lapsuuden kuvitelmaan, elän sen uudelleen ajatuksissani joka päivä. Ehkä se on vain unta, jostain paljon paremmasta.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Upea runo. Aluksi pelotti alkaa lukemaan tätä pituutensa vuoksi, mutta mielestäni tämä soljuu hyvin eteenpäin. Hyviä ajatuksia tässä :) Pidän