Nimetön

Tämä on jotain - upeaa.
Ensimmäinen säkeistö on erillään liian todellinen kuva 2000-luvun maailmasta: kaikki me tunnemme olevamme yksiäisiä, vaikka kukaan meistä ei ole yksin. Me olemme väsyneitä maailman painoon, ihmisiin, itseemme. Maailmamme on meille vankila.

Toisesta säkeistöstä huokaa selvä toivottomuus: minulla ei ole enää mitään, mihin toivoni laittaisin. Kun ei osaa nähdä enää auringon nousevan seuraavana päivänä, vaan silloinkin on sadetta. Ja vaikka näkisikin, se ei muodostu sanoiksi.

Kolmas säkeistö kuvaa hyvin sitä, kun joskus tuntee olevansa niin yksin tässä kaikessa. Ei kestä sitä, että joku tulee lähelle - kaikesta muodostuu kulissia, vankila, maailman vankila.

Yhteenvetona tästä huokaa kaipaus ihmisen lähelle. Tämä on niin kaunis ja herkkä, sinun ei todellakaan tarvitse muokata. Vautsi, upein pitkiin aikoihin. Suosikkiaineistoa!

Upea runosi tämä. Olen kyvytön sanomaan enempää.

"kun hiljaisuus on ääni
joka osuu lujimpaa"

aivan, sinäpä sen sanoit. aivan upeaa tekstiä jälleen kerran, ei mitään lisättävää näihin. vau.

Koskettava runo, ja aivan ihana loppu. Taitaa mennä ihan suosikkeihin asti. Kiitos arvosteluista ja onnittelusta! :>

tää on koko runo niin ihana !
mutta varsinkin toi vika kappale on
niin.... totta ja surullisen kaunista

Tämä oli, on, vain jotain niin hienoa. Syvää.

Sinulla on tosi koskettavia runoja! Olen tosi vaikuttunut tavastasi kirjoittaa.
Tähän runoon minä osaan vahvasti samaistua. Tämä kertoo ihmisestä, joka on masentunut, väsynyt siihen, mutta voimaton sen edessä.
Tässä on monta kohtaa, joista pidän hirveästi: "tukehtuu toisten lähellä", tuo veden satamis -kohta, ja tuo silmäkohta.
Kauniita, kipeitä huomioita särkyneeltä mieleltä.