Kaunis kuolema

Runoilija päiväunille

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 1.3.2008

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

 

Kun auringon on aika vetäytyä lepäämään, taivaanrannan taakse, pilvilinnojen valtiaaksi voidakseen joskus palata takaisin on pimeyden aika näyttää kasvonsa meille. Sen vallatessa maailman ajatukseni alkavat harhailla äärirajoilla; ”mitä jos.. mitä jos valo ei haluakkaan palata takaisin ?” Maailman julmuus on jo nyt täyttämässä sieluani, ei pimeyden enään tarvitse ottaa paikkaa auringon tilalla.
Mutta toisaalta, pimeydenhän piti pukea meitä (?) Meidän täytyi nähdä selvemmin auringon seurassa, mutta pimeässä pystyn lukemaan ajatukseni sanojen välistä. En tarvitse valoa nähdäkseni itseäni, en enään, kunhan tuntisin edes olevani olemassa.
Sekin tuottaa jo vaikeuksia, sillä sydämenikin palaa halusta pysähtyä paikoilleen.
Seuraavan yön pimeän aikaan, kun kuu vielä valaisee kulkurien tietä, on minun aikani lähteä ja jättää kaikki taakseni. Kävelen hopeiselle sillalle usvan saattelemana ja kertaan lyhyen elämäni iloisia hetkiä. ”ehkä sittenkin voisin olla vielä onnellinen”
Mutta niin mahdottomalta kuin se kuulostaakin, olen tehnyt päätökseni. Ehkä tämä elämä ei ollutkaan minua varten? Ehkä se ei ole ketään varten? Elämää, kun sanotaan peliksi, jota kukaan ei voita ja nyt on tullut minun aikani hävitä.
En tullut tavoittelemaan tänne täydellisyyttä, ei kukaan voi sellaista saavuttaa. Täydellinen elämä vaatisi täydelliset kulissit ja milloin esirippu laskeutuu? Uskokaa tai älkää, sekin aika koittaa vielä.
Olisitte kertoneet roolini tässä elämässä, ehkä olisin voinut toteuttaa sen. Vai oliko roolini sittenkin tuska? Jos oli, niin voitte olla varmoja, että arpa osui väärälle henkilölle. En ole tarpeeksi vahva toteuttamaan sellaista, älkää rangaisko minua..
Nyt lausahdan viimeisiä sanojani, puen elämäni viimeiset ajatukset huulilleni ja kaikessa hiljaisuudessa kuuntelen raskaan hengitykseni säveliä. Tältäkö elämä onkin aina tuntunut? Pelkään nyt, uskallan jopa myöntää sen.
Kun pilvet tarttuvat kuuhun kiinni ja maailman täyttää pimeys, nostan jalkani sillan jäiselle kaiteelle, vuodatan viimeisiä kyyneliäni ja siinä minä nyt seison. Kukaan ei voi enään estää minua, tuskin edes haluaisikaan. Katselen maailmaa, kuinka suurelta se näyttää, mutta todellisuudessa kuinka pieneksi se kuitenkin kuvataan.
Tunnen jalkojeni ponnistuksen ja sen, kun tuuli tarttuu vaatteisiini ja pudottaa minut alas sillan kaiteelta. Minähän lennän ! Kaikki tuntuu niin uskomattomalta, se suuri haaveeni, jonka joskus olisin halunnut kokea oli, että edes joskus voisin kokea miltä tuntuu lentää.
Kuitenkin kaikki sekin päättyy aikanaan, nyt tunnen jaloissani pistävän tunteen. Kylmä vesi hukuttaa minua. Kaikki tämä ” kuin kala kuivalla maalla ” Kylmää, kohta ei sitäkään, koska menetän tunteeni. Kuulen viimeiset naurut ajatuksissani, kertaan viimeiset hetket mielessäni ja hengitän veden keuhkoihini. Olen turta.
Viimeiset voimani katoavat ja makaan joen pohjassa, löytääköhän minua kukaan ?
mutta jos nyt katsot, saatat nähdä suruneidon sinisessään, matkaamassa maailmalla. Hän tarkkailee sinua, yrittää löytää auringon ja tappaa pimeyden katseen. Ehkä aurinko paistaa jo huomenna..

”Jaksathan odottaa vielä .. ?”

Selite: 
ehkä, ehkä vielä vähän aikaa.
Kategoria: 
 
 

Käyttäjän kaikki runot