Kääntyvät tuulet,
heittävät kuivan hiekan silmiisi.
Räpyttelet vesi poskilla.
kuin ankka lammikollaan.
Näet huonepölyn laskeutuvan
auringon kultasäteissä,
kuormitat sen painon itseesi.
raskaampi kuin uskoitkaan.
Huutavat maantiet,
kutsuvat sinut matkallensa.
Tunnet kevenevän sielusi.
hänen kätensä eksyivät kutittamaan.
Selite:
13.11.2005 ja 29.1.2006. Kirjoitin.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
hieno runo.
ankka lammikollaan sai hymyn huulille. :)
Onpas hyvä runoteos. Itseasiassa saan tästä kaksi erilaista ja toimivaa runoa.
Kursivoidut lauseet toimivat keskenään, ja mukana kokonaisuudessakin.
Herkistely runo tämä on parhaasta päästä!
Loppulause kruunaa kaiken. Vaatii keskittymistä. Pidän.
Tässä on "piilossa" jokin kolmidraama, minä, sinä ja hän. Tosin minä ei halua olla kovin esillä, vain näkijän ja kertojan roolissa. Alussa tapahtuu jokin käänne, tai useitakin käänteitä (Kääntyvät tuulet,...) Tämä runo vangitsee! Siinä vaihtelua kuin jossain Mahlerin sinfoniassa, Vakavan runollinen ja arkisen banaali, puhtaan konkreettinen sekoittuvat.
Tunnekylläinen runo vapauden kaipuusta! Loppu sai hymyilemään!