Se syntyi ennen, kuin mä edes aavistin,
sen voimaa, joka silti siinä täyttyi saman tien.
Se oli vahvempi mua vekaranakin.
Se lepäsi mut tiesi hiljaa kuiskien tän heikkouden.
Se katsoi leipää jota söin mä joka ilta.
Se tiesi kuinka salata mun aatoksilta mietteensä:
"Mä pian syön hänen leipänsä!".
Mä join mun veteni se viipyi vieressäni.
Mä arvata en voinut missään mietteessäni mietteitään,
mä että kohta vaille juomaa jään.
Se odotti ja hymys lailla ystävän.
Se teki itsestänsä mulle kovin läheisen.
Se mulle puhui lailla paljon tietävän,
Ja yllättäin se taltutti mut peittäen ja kahliten.
Se tiesi kuinka nousen aamuin vuoteestani,
ja tunsi etten nouse ilman taivastani kynsistään,
ja kuina taivas peitetään.
Se tiesi toivovani unta surutonta,
ja osasi niitä sanoja turhan monta joista saan,
sen unen jota päivät paetaan.
Se hoivas niin kuin äiti hoivais lapsostaan,
mut vieden vapauden ja turvan, kahleet helmoinaan.
Se teki selväksi mä olen hänen vaan.
Se sanoi ettei kukaan pysty murtamaan pois kahleitaan.
Se leipää söi mun huuliltani aina illoin.
Mun toivoni se vaikka tiesi kai jo silloin olevan
Kukistajassa kuoleman.
Se koitti peitellä mun turkan silmiltäni
kai kaiken toivon joka oli edessäni tosissaan:
lopussa valheet silti poltetaan.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi