Oli aika kun en nähnyt itseäni,
katsoessani peiliin näin varjon joka hiljaa käpertyi itseensä.
Toivoin olevani näkymätön.
Oli aika kun en kuullut ääntäni,
puhuin koruttomia lauseita rakkaudesta.
Kerroin ihmisille sen mitä ne halusivat kuulla.
Oli aika kun otin vastaan toisten tuskan.
Kestin lyönnit ja alistuin valheisiin itsestäni.
Peitin jäljet hymyllä,
sisimmässäni itkien lapsen lohdutonta itkua.
Tuli aika kun tajusin voivani itse vaikuttaa kohtalooni.
Malja kuohui yli vielä kerran,
ja sillä hetkellä aloitin jälleen itseni arvostamisen.
Nyt on aika kun seison omilla jaloillani, yksin.
Ehkä ette näe minua vielä kovinkaan selvästi,
täällä minä kuitenkin olen.
Menneisyys voimavarana ja muistot suojana,
olen taas se mitä niin kauan pakoilin.
Minä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi