Mustelmia, muistelmia
vain jälkiä ja jälkeenpäin
hetken huuma kulkenut jo sataan kertaan
ohitse
ei satu enää
vain tieto siitä,
että sattui silloin
huoneessa, jossa kaksi kelloa
lyövät lähes samaan aikaan
mutta ne nanosekunnit siinä välissä
ovat loputon tarina
sen huoneen lattioilla
leviää pieni määrä häpeää
ja muistan, miten rakastin
kerätä pieniä merkkejä
paperit, joita kosketit
heijastimesi, jonka heitit lätäkköön
mutta kaikista kamalinta on se,
ettei ole lainkaan ikävä – ei koskaan ollutkaan
Selite:
Ei tunnu sopivalta sanoa ainuttakaan 'sanasta'.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Taidolla ja koskettavasti ole kirjoittanut kivusta ja niiden jättämistä muistoista. Koskettava, hyvin koskettava runo. Vaikka tuo viimeinen lause onkin kovin monen kohdalla surullisen totta, niin silti haluan uskoa, että kaikella on ollut tarkoituksensa...
Tästä huokuu sellainen surumielinen tunne, kipu jota joskus ei ole hoidettu kunnolla, suru joka vieläkin tuntuu sydämessä. Ikävä jota ei kuitenkaan koskaan ollutkaan.
Kellon lyönnit synnyttävät pienen ikuisuuden. Sen jota joskus kaipaa ja jota joskus vihaa.
Unelmat jotka särkyivät mutta kokoon ne voi saada, ehkä.
Ääää. Olen jotenkin sanaton. En tykkää tästä runosta. Tuntuu kuin se katsoisi menneisyyteeni siitä ikkunasta, jonka luulin lukinneeni. Minun lattiani kun on edelleen tahmea sille levinneestä häpeästä.
"Vain kesyt linnut kaipaavat. Villit lentävät" (Diktonius)
Mutta huomaa, että tämä kommentti ei ole negatiivinen, päinvastoin. Olet taitava runoilija. Tähän runoon en lisäisi sanaakaan ;)
Tässä runossasi on sellaista minullekin tuttua ollutta kipua siitä kun eletään toistensa ohi vaikka halutaankin uskoa että rakkaus on läsnä..... jälkeenpäin sitten huomaataan ettei oikeasti koskaan kohdattukaan. Kaunis, kirpeän koskettava runo.
Toi "miten rakastin kerätä pieniä merkkejä --" / "ettei ole lainkaan ikävä - ei koskaan ollutkaan" on todella toimiva ajatuspari. Kaikki tiet ei oo oikeita mutta etsiminen on kivaa. Ja löytäminen.
En oo kriittisellä päällä, hieno runo.
Taidolla ja koskettavasti ole kirjoittanut kivusta ja niiden jättämistä muistoista. Koskettava, hyvin koskettava runo. Vaikka tuo viimeinen lause onkin kovin monen kohdalla surullisen totta, niin silti haluan uskoa, että kaikella on ollut tarkoituksensa...
Tästä huokuu sellainen surumielinen tunne, kipu jota joskus ei ole hoidettu kunnolla, suru joka vieläkin tuntuu sydämessä. Ikävä jota ei kuitenkaan koskaan ollutkaan.
Kellon lyönnit synnyttävät pienen ikuisuuden. Sen jota joskus kaipaa ja jota joskus vihaa.
Unelmat jotka särkyivät mutta kokoon ne voi saada, ehkä.
Ääää. Olen jotenkin sanaton. En tykkää tästä runosta. Tuntuu kuin se katsoisi menneisyyteeni siitä ikkunasta, jonka luulin lukinneeni. Minun lattiani kun on edelleen tahmea sille levinneestä häpeästä.
"Vain kesyt linnut kaipaavat. Villit lentävät" (Diktonius)
Mutta huomaa, että tämä kommentti ei ole negatiivinen, päinvastoin. Olet taitava runoilija. Tähän runoon en lisäisi sanaakaan ;)
Tässä runossasi on sellaista minullekin tuttua ollutta kipua siitä kun eletään toistensa ohi vaikka halutaankin uskoa että rakkaus on läsnä..... jälkeenpäin sitten huomaataan ettei oikeasti koskaan kohdattukaan. Kaunis, kirpeän koskettava runo.
Toi "miten rakastin kerätä pieniä merkkejä --" / "ettei ole lainkaan ikävä - ei koskaan ollutkaan" on todella toimiva ajatuspari. Kaikki tiet ei oo oikeita mutta etsiminen on kivaa. Ja löytäminen.
En oo kriittisellä päällä, hieno runo.