Ihmisen elämä on kuin kedon kukka, joka avautuu aamuvarhaisella auringon säteissä. Se kasvaa hiljaa, huomaamatta, ja hetken se loistaa kirkkaana värein ja tuoksuin, kuin salainen lahja maailmalle.
Kukkien keskellä kävelee tuuli — lempeä, mutta voimakas. Se kantaa mukanaan hetkiä, muistoja ja unelmia. Kun tuuli käy yli, kedon kukka notkistaa terälehtensä, sulkee itsensä hiljaisuuteen.
Ja vaikka kukka katoaa, sen jäljet jäävät ilmaan, sydämiin ja aikaan, jossa se hetkensä eli ja kukoisti. Se on kuin tarina, joka ei katoa kokonaan, vaikka silmä ei enää sitä näkisi.
Ihmisen elämä — lyhyt, herkkä, mutta kaunis — on juuri tuo kedon kukka, jonka jokainen hetki on täynnä merkitystä. Tuulen lailla kuljemme mekin eteenpäin, jättäen jälkeemme pieniä ihmeitä ja muistoja, jotka kantavat meitä eteenpäin.
Ja kun hetki koittaa, kun tuuli viimeisen kerran käy, ei ole pelkoa katoamisesta, vaan kiitos siitä, että sai olla juuri tässä, juuri nyt, ja kukoistaa omana itsenään.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
