New England

Hän tuli tähän  
murtavaan maailmaan,  
ihmisen sisäisen kivun huutoon 
 
nuoren sydämen tarinaan, 
joka ei vielä ymmärrä 
värähtävää lupausta 
 
kevään ensimmäistä ääntä, 
tuulen tuntua poskillaan 
 
ollen hiljainen vastaus kysymykseen,  
jota kukaan ollut vielä osannut kysyä 
 
totuushan ei tarvitse muistomerkkiä 
vaan ihmisen, joka uskaltaa elää  
ja avata aikansa  
 
tietoisuuden herättämälle hengelle 
 
-- 
 
koskettamalla ihoasi,  
kosketat kaikkea mikä on ollut 
 
muinaisia sateita,  
meren pohjassa nukkuvia kaupunkeja 
 
ja sitä hiljaisuutta, josta universumi kerran syttyi 
 
olemalla väliaikaisia 
tomusta ja verestä tehtyjä liekkejä 
 
syleilysi ainoa vastaus, 
jonka ikuisuus voi koskaan antaa 
 
-- 
 
mehän emme koskaan lähde kokonaan 
  
jätämme itsemme kuin hylätyn ankkurin 
niihin huoneisiin,  
joissa kerran hengitimme  
 
sirpaleita,  
jotka on siroteltu pitkin rannikoita  
ja hiljaisia katuja 
vain palaamalla 

laskemalla kämmenemme samalle, kuluneelle kivelle 
 
voimme koota itsemme takaisin pimeydestä, 
tietyt totuudethan  
eivät kulje mukanamme 
 
ne odottavat meitä siellä,  
missä sielumme kerran  
päätti jäädä vartioimaan mennyttä valoa 
 
-- 
 
on paljon asioita, 
jotka eivät oikein 
tahdo mahtua tähän aikaan 
 
kulkiessaan läpi 
 
tähtiensä valossa, 
jonka varjoissa pelkäämme piiloutua 
 
tavoitellessamme miekan voimaa 
 
pelkoa,  
joka on  
kauniisti valehdeltua tyranniaa 
ja unohtaessaan oikean nimensä 
 
näitä synkkiä teitä ihminen kantaa sisällään 
 
-- 
 
olen viha,  
kateus, halu 
ja häpeä  
 
olen mitä kukaan ei halua tunnustaa 
 
lempeän ja jumalalallisen kritiikin 
luoma maailmankivi, 
jolla me törmäämme 
ja väsytämme itsemme pyöriessämme 
 
-- 
 
ettekö muista  
ensimmäistä sanaa, 
seimen tähtiä taivaalla 
 
paimenia polvistuneena 
ihmisen kauneuden ja 
loputtoman  
mielikuvituksen pauloissa 
 
kaksi vaeltajaa, 
toinen ei toista tuntenut 
 
ja toinen oli olemassaolon kysymys 
 
-miksi loit niin vaikean maailman 
“maailman helppous ei opeta ketään  
-en halua oppia, haluan elää 
“oppiminen on elämistä 
 
-miksi et puhu selkeämmin, annat arvailla 
“Jos puhuisin selkeästi, tekisitte sanoistani lain  
jos puhuisin kovaa, te tekisitte äänestäni sodan  
jos puhuisin suoraan, te tekisitte totuudestani rangaistuksen 
 
-ehkä olet oikeassa, mutta miksi sitten puhut lainkaan? 
“koska te ette lakkaa etsimästä minua 
koska minä en lakkaa etsimästä teitä 
 
-etsit meitä? 
“minä loin teidät vapaiksi ja vapaus on asia,  
joka vie aina kauemmas kuin kukaan osaa odottaa 
 
-mitä sinä haluat meiltä? 
“että näkisitte toisissanne sen, mitä te näette minussa 
pelkäätte rakkautta, koska se paljastaa teidät 
 pelkäätte totuutta, koska se riisuu teidät 
 pelkäätte toisiaan, koska he muistuttavat teitä itsestänne 
 
-mitä sinä pelkäät? 
“että ette koskaan opi rakastamaan itseänne yhtä paljon kuin minä rakastan teitä 
 
-- 
 
tärkeimmät asiat  
tapahtuvat silloin, 
kun kukaan ei katso 
 
ja vielä useammin silloin, 
kun kaikki katsovat väärään suuntaan 
 
tai eivät kuuntele 
 
odottavat vaan uuta kertomusta 
vältellen suuria sanoja 
ja suurempia velvollisuuksia 
 
etsien ja todistaen  
erehdyksen aukkoja, 
jotta emme eksyisi 
 
emme saisi 
haluamaamme sankaria, 
koska hän kuolee liian aikaisin 
 
tai liian myöhään 
saamatta vastaavuutta ajatuksillemme 
 
-- 
 
odotamme ihmeitä taivaalta, 
parantavaa vaikutusta, 
katselemalla taivaalle ja kysymällä  
 
onko siellä ketään 
 
soittamassa kuolemasta herättävää melodiaa korviimme 
 
ja lopputuloksena ihmettelemme  
miksi rakkaus on  
vain pieni kivi kengässämme 
 
vaikka meidän pitäisi 
kääntää kysymykset ja teot itseemme 
 
peruuttamattomaan sisäiseen siirtymään 
 
-- 
 
-ehkä olen kysynyt väärin? 
en ole koskaan kysynyt, miksi minä teen siitä vaikean 
 
-  miksi minä en kuuntele 
 
jatkaen hitaammin  
kuin jokainen sana ja  
lause olisi kivi,  
joka nostetaan pois polultaan 
 
- olen kysynyt, miksi totuus satuttaa,  
mutta miksi minä pidän kiinni valheista,  
jotka tekevät minut pienemmäksi 
 
-olen kysynyt, miksi ihmiset ovat julmia, 
mutta missä kohdassa minä itse suljen sydämeni 
 
ehkä kysymys onkin,  
kuka minä olen silloin,  
kun en enää piiloudu sinun taaksesi 
 
-- 
 
maisema ei ollut muuttunut, 
huomasin tavassani katsoa asioita  
jotain erilaista 
kohdatessani toisen ihmisen, 
 
 joka kysyi 
_ Onko jokin muuttunut? 
- näin Jumalan 
henkilö ei hätkähtänyt,  
ei kumartunut,  
ei tehnyt ristinmerkkiä 
 
sillä hän oli  
nähnyt tarpeeksi ihmisiä,  
jotka väittivät nähneensä Jumalan,  
 
ja tiesi useimpien heistä nähneen vain oman pelkonsa 
 
 _ja mitä hän sanoi? 
- minun pitäisi katsoa ihmistä niin kuin katson häntä? 
 
en vastannut heti,  
en halunnut sanoa mitään,  
mikä olisi liian suurta  
tai liian pientä 
 
katsoin henkilöä, 
en hänen kasvojaan,  
väsymystään ja olemustaan 
vaan mikä liikkui hänen sisällään kuin hiljainen, itsepäinen liekki 
 
-kannat enemmän kuin kukaan huomaa 
_ mitä se sinulle kertoo? 
- Jumala ei ole poissa 
hän on tässä, sinussa 
 
_ miksi minä en ole tuntenut sitä? 
- et ole kutsunut ja puhunut hänelle, että olisit voinut tuntea  
 
henkilö sulki silmänsä ja maailma hänen ympärillään muuttui 
ihmeitä ei tapahtunut, joku oli vihdoin nähnyt hänet tavalla 
 
olematta vaatimus 
  
tuomio tai toive 
vaan pelkkä tiensä totuus 
 
avatessaan silmänsä, hänellä oli rauhallinen läsnäolo,  
johon uskalsi luottaa ja kuuli äänen kysyvän 
“sinä mietit, miksi rakkaus pelottaa? 
_ ei rakkaus pelota, mutta miten ja minne se katoaa 
 
“rakkaus ei katoa, ihmiset katoavat sen luota 
 
vieressä ei ollut hahmoa, 
valoa, ei mitään 
mikä olisi sopinut tarinoihin,  
joita hänelle oli kerrottu 
 
vain läsnäolo,  
joka tuntui samalta kuin  
äiti oli pitänyt häntä sylissä  
ensimmäistä kertaa 
 
_sinä olet... 
“hän, joka rakastaa sinua enemmän kuin ymmärrät 
tunnehan ei katoa,   
kanssa kulkijat luulevat,  
että rakkaus on ansaittava, vaikka se on lahja 
tai rakkauden olevan hauras, vaikka se on elämän perusta 
 
_rakastatko sinä kaikkia näin? 
“en, minä rakastan jokaista enemmän 
 
-- 
 
on hetkiä,  
jolloin maailma tuntuu pysähtyvän 
 
aika lakkaa kulkemasta, 
jokin koskettaa ihmistä 
  
kuin meri ympärillään, joka ei koskaan hylkää  
 
 
runollisesti ajatellen 
paikat, joissa olemme eläneet  
säilyttävät palasen sielustamme kuin kaiun  
 
jättäen jälkiä paikkoihin ja jälkiä meihin 
 
palasia sydämistämme 
löytääksemme itsemme, minne kerran jäimme 
 
-- 
 
kohtaaminenhan ei koskaan katoa 
 
rakkaushan ei ole vain mitä me tunnemme  
vaan myös mitä meistä tulee 
 
menneen levätä lämpimänä muistona 
tulevan avautua ovena 
 
ja niiden välissä 
 
sinun lähelläsi olen elävämpi kuin missään muualla 
 
-- 
 
laulu, joka lausuu rakkaudesta; 
 
kun iltojen hehkut sulautuvat toisiinsa  
ja päivien hiljaiset äänet kantavat meitä eteenpäin,  
jokin meissä jatkaa kulkuaan kuin vanha laulu 
  
jonka säkeistä emme koskaan täysin irtoa 
 
mikä oli ennen, ei jää taakse  
se kulkee rinnalla kuin muinainen sävel 
  
kuin askel,  
joka tuntee polun paremmin kuin itsemme 
 
mikä odottaa, nousee esiin kuin uusi virta
 
rakkauden valo,  
joka ei pyydä lupaa  
avaa vain oven ja astuu sisään 
 
näiden kahden välissä

olen runo   
 
missä yön syvin hetki kumartuu aamun ensi hengitykselle 
 
-- 
 
ehkä kaiken tämän jälkeen 
 
 
ihminen ei koskaan palaa 
siihen, mitä oli 
 
vaan siihen, mitä olisi voinut olla 
 
 
kysymykset ovat vielä paljaina 
 
 
avatessaan sen oven
 
ei löydykään vastauksia 
 
ainoastaan hiljaisen tosiasian, 
että hän on ollut koko ajan 
enemmän elossa kuin uskalsi myöntää 
 
totuushan ei ole miekka, 
joka lyö 
 
vaan kosketus, 
joka ei enää päästä irti 
 
rakkaus  
 
ei ole lupaus 
tunne 
ei edes kaipuu 
 
rakkaus on hetki, 
jolloin ihminen lakkaa 
selittämästä itseään 
 
antaa toisen nähdä 
mitä hän on yrittänyt piilottaa 
 
silloin ihminen vihdoin 
tapahtuu itselleen 
 
ehkä juuri siinä hetkessä 
jokin ääretön 
kumartuu lähelle 

ja sanoo ilman sanoja 
 
“olen ollut tässä 
koko ajan 
sinä vain odotit, 
että joku muu 
kertoisi, 
miten rakastaa itseäsi