Don't You Forget About LOVE

 
Tänään
on taas
voimaton
 
eilisen jäljet
hukkuneet
 
kohdatakseni
taas sen
näkymättömyyden,
joka niin
usein nykyään
kantaa rippeitään
 
mutta olen selvinnyt
 
olen tuntenut
loputtoman tahtosi
 
kaukaisen pisteen
ohjata vaistoni
korkeimpia tuntoja
 
alitajuntaani,
joka tänään
tuntui olevan
kovinkin haluton
 
 
 
 
olin tunkeutunut
maailmaan,
joka ei ollut
minua
eikä minussa
 
 
 
 
osana unohtuneen
maailmani
kirjastoissa
 
näkyvänä ja
löydettynä
kaikkiin pieniin
ja suuriin tekoihini
 
olemalla astronautti,
joka
tiesi lentävänsä
 
olevansa elossa
koskettaessaan
todellisuutta,
siunausta kaiken
katoavaisuudesta
 
ja silti sen
rakkaus ympärillä
tuntui ihmeellisen
voimakkaalta
 
mikään ei
ollut valmistellut
tunnetta,
se vain tuli,
synnytti ihmisen
 
teki tyhjön
läsnäoloonsa
 
jotta matkani olisi
helpompi käsitellä
 
 
 
 
kaikessa
ei ole aina rakkautta
 
 
 
 
menneisyyden
aaveet, osaavat
joskus
avata portteja,
jotta tarina
iskisi ruumiiseen,
kuten sanat ja
fyysisyys, joskus
tekevät mustelmiaan
 
synnyttävät
kyvyn ja kuvia
selviytymisestä
 
sitä kohtihan
tajuissaan oleva
taluttaa sieluaan
pelastuakseen
 
herättääkseen painajaisensa
 
tuodakseen hulluutensa
valoon ja ihmisten
parjattavaksi
 
 
 
syyttömyys ja
syyllisyys kamppailevat
meissä
 
tunnustelevat
kehoani,
kurkistavat sieluuni
etsiessään
todisteita
 
elämähän aina
osa todistaa
valehtelun
 
pitkässä juoksussa
kaikki kantaa
tai uppoa siihen
tekojen suohon
 
sytyttää ja sammuttaa
valon, jotta kaikki
näkisivät kasvomme
siinä totuudessa,
jossa onkin vain
hiljaisuus
 
 
 
meissä syntyy
jossittelu,
meissä menneen
selvännäkijöissä,
selittäessämme
kaiken paremmin päin
 
kuinka vääryys
kasvattaa vihaa
ja ymmärtämättömyyttä
 
oikeutuksen olla
jotain mitä sydämessämme
pakenemme
 
 
 
miksi se jota
pelkäämme,
yleensä on toivomaton lopputulos
 
 
 
taistelen taas
itseäni vastaan,
tunteiden vietävyys
ei aina kuoriudu
kuten elämä
pesee voittajiaan
 
kaikki värähtely
ei tuota energiaa,
negatiivisuuden
vetää puoleensa
 
juoksee ympyrää ja
on yhtä vihainen kuin
aloittaessaan
kypsymättömän
ymmärtämättömyytensä
 
ja vaikka yrittäisimme
valaistua, se
perkeleen lamppu
vaan polttaa totuutemme
 
tekee hiiltä,
rakennusainetta
uuteen yritykseen
nostaa ilomme korkeuksiin
 
 
 
 
kumma kuinka
kuolemaa
seuraa
aina uusi elämä
 
äärimmäisyydet aina
ottavat osansa
 
 
 
 
mistä se kiitollisuus kasvaa,
ymmärtää taivaan ja maan ero
 
ymmärtää kaiken kauniin
tapahtuvan, kunhan
jaksaa yrittää
 
kaatua, nousta
ja tuntea saavansa
tarkoituksia elämälleen
 
vastarakkautta nähdä
se kauneus, jonka
silmissä näemme,
iholla ja teollamme
tunnemme
 
ihana se rauha,
joka antaa kyvyn
nousta seuraavaan seikkailuun,
 
uuden järjettömyyden
huipun kasvattaa
tietämystämme
sen enempää selittelemättä
 
sisäisen ja
ulkoisen laukeamisen tunteen
tehdä elämästä
tunne, joka on
tilaisuus
 
ja mistään piittaamatta
seisoa selkä suorana,
jotta niillä
kivillä olisi laittajansa
 
kovaa ja lujaa
kuin hellyys, joka
peittelee
 
koskettaa toista
 
niin kuin antaessamme
luvan päivän kulkea
iltaan
 
hämärän tulla
ja peitellä
hyväilemällä
 
 
 
 
hymy karehtii
suunpielissä,
se näkee samaa
kuin mitä minä tunnen
 
ja silti se
osasi katsoa elämä
omalta kantiltaan
 
se oli pelännyt ja
tappanut aikaa,
mutta nyt rohkeus
oli nostanut unelmansa
 
tehnyt seppeleen,
jolla oli tarkoitus
tai tarkoittamatta mitään
 
tiesi, että huominen
on henkinen tila,
ja ne riskit
on vaan kestettävä
 
tähyämällä sinne mistä
on tullut ja minne
haluaisi kuulua
 
ilmaan piirretty
illuusio ominaisuuksista
hahmottaa
suuntaa
 
sitähän se
pintojen hyväileminen on
 
että nautinnoilla
olisi karsinansa
 
täyttymyksellä
polkunsa kulkea
 
 
 
millaista se on
tuntea kaikki
elämän luomat puitteet,
ehdot, jotka tekevät
rajoistasi kyvyn
riisua elämän arvaamattomuus
 
miten, näkemäsi,
uneksimasi sekoittuu
puhumaasi,
sanoihin jotka
janoavat ja
sammuttavat kyvyn
tehdä samankaltaisuutta
 
humaltua ja tuntea
iloa siitä, että
kannat maailmaa
 
kannat sydäntä
sydämelläsi, sielua
joka haluaisi
aina kaivata
sitä, joka ei
ole silmissäsi
 
sitä joka haluaisi
kaipuun ottavan
ja laskevan
todellisuuden painon
syliisi
 
jotta tietäisit
että maisema on
on itse itsessäsi,
johon rakkaus on
vain astunut
 
se etsii sinua
väkijoukosta,
etsii poissaolevaa
läsnäoloa
 
kääntää sisältöä,
ulkokuorta taivaltaen
kanssasi
 
tunnetko miten se
hetki syntyy,
murtuu ja
valloittaa katsojansa
 
humisee nuottinsa
kauneudelle ja
annosta lisäämällä
oletkin jo lähempänä
helvettiä
 
ja miten ahdas
se portti on mistä
kulkea,
se aalto joka
erottaa erilaisuudellaan
elämästä, rakkaudesta
 
ja samaa hiekkaa
se puhdistaa ja
murtaa
mielemme mysteereitä
 
 
 
mikä siinä
henkisen tien vetovoimassa
on, mikä synnyttää
tunteet ja
kaikenmaailman syyt
 
tahto olla,
kaikkeus kaikessa
 
 
 
olen latonut kiviä
koko eilisen,
katsonut kuinka
saisin ne
asettumaan toisiinsa
 
pelkkää kaaosta,
muotoutuen esteettisesti
toinen toisiinsa,
miten hellävaraista ja
tarkkaa etsiä
pariaan, mutta
ne kivet eivät
olleet tarkoitus
 
vaan se
latominen
 
jokainen hikipisara
oli sieluni
 
miten helppo
tuossa hetkessä
on tuntea sen
saman tunteen
tien rakentajasta
 
tiedosta ettei näe
lopputulosta,
ettei mikään
tunnu sopivan mihinkään
 
sitä tuskaa, sitä
erottamattomuutta
ja kärsimystä
olla perillä
ennekuin kivet ovat
menettäneet
mielenrauhasi
 
 
 
mutta minulla
on vapaus,
ihailu ja kunnioitus
tehdä jotain kaunista,
jotain jota
pelkät ajatukset ja
sanat eivät koskaan riitä kattamaan
 
 
halusin aina muuttaa
maailmaa, mutta
vaikeampaa oli
muuttaa itseäni
 
nähdä kauneus
kaiken arkisen ja
todellisuuden takaa
 
kyseenalaistamaan
itsensä,
tekemään työtä,
jotta sielulla olisi
mustuutensa,
harmautensa ja
kykynsä pukeutua valkeuteen
rauhaansa
 
kyse on tahdosta
 
sitä, että
kun ylittää
siltansa niin
antaa sille tarkoituksen
 
enemmän kuin minuutin
tai päivän kykyä
työstää iloaan
 
enemmän kuin
runojen tai filosofisten
keskusteluiden kyky on
tuoda valaistusta
tietoisuuteen syyllisyyteen,
jota olen niin janonnut
 
 
 
mikä on se
välikappale,
joka liikuttaa
ja täyttää ilolla
 
 
 
tuntuu, että
olen saanut siivet
selkääni,
olen saanut
voiman käteeni
kääntää kahvasta
 
avaamalla ovia
olen ollut
primitiivisyys,
luonnottomuus
 
jumalan henkäys
tai jonkinlainen
äärettömyys
 
miten sen energia
osaakin väristä,
kun sitä pitää
kädestä
 
vapaus,
ulottuvuus käsissämme,
sielussamme
 
siellä se virtaa
ja pitää oviaan auki
jokaisen kulkea
 
palavan sydämen,
palavaa vettä
huuhtoa rantojaan
 
imeytyä jokaiseen,
jotta olisimme lähempänä
elämää ja sen
suomaa vapautta
 
 
 
siinä kiviä asetellessani
tunsin sen taas
niin kuin monet
kerrat aikaisemminkin
 
kaikessa
tuntemattomuudessa
on vasta alku,
ja tietä rakentaessaan
se sydän vasta
paljastuu
 
ei mitä ensimmäisenä
käsiin asettuu
 
vaan se tie jota
kannattaa sovittaa
ja kulkea
 
jottei se kesyynny,
vaan tuulesta
tottelemattomasta
tekee tyyneytensä
 
 
 
oikeassa asennossa,
kuin korkeat aallot
syli sylissä
kohtaavat
 
oikeassa kulmassa
suutelevat
ja
himonsa varustavat
 
ne erottamattomat
 
 
kaikki kauniisti maan päällä toisiinsa kietoutuneet
 
niin se ihmisyys
valuu minusta
kiviin, tielle
rakkauteen
 
asettuen jokaiseen
muotoon,
jokaisen tuulen
lakaista ja sitä seuraavan
lämpimän sateen
puhdistaa
 
 
 
jotain samaa kuviota
samaa karheutta,
siinä uurteisessa
ihossa ja kivissä on
 
monta ihanaa
säröä ja särmää
 
jotain taikaa,
jotain siliävää surua
 
hetkeen joka
on vain hetkisen
pois ajastaan
 
 
 
niin ne ovat
kivet ja sielumme
yhtä
 
toisissaan kiinni,
jotta me emme kompuroiden
 
kaataisi tätä
palavaa halua
 
ettemme unohtaisi tätä
 
tahtoa, joka on kivisiin askelmiin kirjoitettu
 
 
 
monta on kurottavaa mailia
monta sykkivää kivenmuotoista sydäntä
 
mutta yksi josta pitäkäämme kaikin käsin kiinni
 
edes yhdestä hyväilyn muodosta
jotta rakkaudella olisi tiensä kulkea