Pimeän kasvot

Kuinka paljon
voin tietää
ihmisestä
 
itsestäni
 
miten se
tuoksun otsoni
syttyy soneteistani
 
vajoten takaisin
syntymättömyyteensä
 
autioon ja tyhjään
sieluun, joka
odotti elämän alkavan
 
ja tulevan tietoiseksi
taas itselleen
 
-
 
elämän sileys
vaivaa mieltäni
 
voisiko sen
pudottaa särkymättä
 
hajoaisiko se
ylpeyttään vai
kestäisikö kaiken
koska on vaan
oma
itsensä
 
mutta
miksi minä
kuiskailen
 
kuiskaukset 
kuuluvat rakkauteen
tai
pelkoon
 
sellaiseen syvään
yhteyteen,
joka primitiivisyydellään
erottaa 
johdonmukaisen
epäilevästä
 
se saattoi
olla sydänyöhön
tulvivaa ääntelyä,
jossa hiljaisuuteen
laskeutuva vieteri
lauloi voihkeensa
 
tai mustasukkainen
marionetti,
joka
siirsi painopisteen
vihansa
ymmärtämättömyyteen
 
jokaisen kovan
kosketuksen
yrittäessä murtaa
pala palata
sielua 
 
kyyneliin
 
äänen ja
äänettömyyden rakoon,
jossa halusi
piiloutua 
katsojaltaan
 
joutuen
taas kestämään
rohkeutensa verran
kärsimystä
 
 
-
 
 
miten pelkäsinkään
silloin pimeää
 
aikuistumisen
pelkoa,
 
nupulle nousevien
rintojen kykyä
tehdä 
erektiosta
eunukkeja
 
mutta jotain
siinä oli
 
jotain jota oli pakko
nuolaista ja
kun se puhkesi
kukkaan
 
poimin sen
ja pitelin 
hyvänä
 
sanoin rakastavani
vaikken tiennyt
edes
mitä se tarkoittaa
 
-
 
aikojen halki
on kestettävä
 
irrallaan muusta
edellisen tehdä
ja seuraavan
odottaa
 
tämä on minun
ruumiini,
ruoskittu pyhään
 
bassojen laulaa
ammoisena kumuna,
mutta enhän minä
pysynyt lujana
 
heti retkahdin
sen enkelin
siipiin
 
miten kauniisti
tukka oli
auki kammattu
 
niihin silmiin,
joita oli odotettu
aivan muuhun
 
miten se
orgastinen
lento vaihtoi
keväät
syksyyn ja
 
minä nautin ja
kärsin 
vaihtaen ihokkaani,
jotta olisin saanut
tyydytykseni
 
ei siinä
rakkautta ollut
 
iänikuinen valo
vain todisti 
ihmisen kylmyyden kykyä
lääkitä omaa
yksinäisyyttään
 
-
 
unohdin mitä
se tarkoittaa
 
älä himoitse toista
 
miksi meille
on annettu yö,
jos siihen
ei kuulu
pientä onnea
 
perkele,
kuka minä olen
 
mikä on se päivä, kun
jumala on vapaa
 
osana loputonta
harhakuvitelmien 
haihtumista
 
en jaksa
 
mutta minä
uskon 
 
jumala ole hyvä
minulle
 
anna minun
iloita ruumillani
anna musiikin 
täyttää elämäni
 
luoja kuinka
minä yritin,
ei siitä poljentoa
saanut
riemua sielunsa
täytteeksi
 
-
 
tuulet tulivat
veivät 
miehen manalaan
 
olin poistanut
pelon ja
yksinäisyyden
 
soitin soi kauniisti,
elämäni tuli
kipeästi tietoiseksi
 
jotain, jossa
olin oma itseäni
 
viettelyksen vankkurit
vierivät,
olin taivaassa
 
välini luojaan
olivat kunnossa
vaikken tunnustanut
kaapuja ja
poljentoa
 
elämä oli suurin
vapauttajani,
rakkaus oli kasvanut
sisääni
ja se ei kaivannut
auktoriteetteja
 
pelkkä
usko oli uskontoni
ei
sen ulkoiset
puitteet ja vaatimukset
 
kaunein tie,
jota olen koskaan
kulkenut
 
 
-
 
miten taitava
minusta tulikin
 
en koskaan antanut
tunkeutua
kohteliaan julkisivun taakse
 
jopa
intiiminä hetkinä
pidättelin kaikkea
 
aivan kuin
olisin roolin ja 
itseni välissä
antamatta
mitään itsestäni
 
se että
tyydyttää sielunsa
ei tarkoita mitään
 
se neste ja huipennus
ei ole elämä
 
miten terävöittää
aistinsa,
reaktionsa
 
viekoitella ruumis
äärirajalle ja
pidättäytyä siinä yhdessä
ainoassa, joka
merkitsee
 
ja muuttaa kaiken
vieraaksi
omassa sielussaan
 
-
 
se aika on mennyt
 
piirtänyt
monta kuvaa
historiaan 
 
en ole ylpeä
signeerauksestani
 
ja tunsin
enemmän
kasvaneeni yhtä ihmistä
varten
 
yhtä hivelevää
sormenpään muotoa
varten
 
rajaton epäitsekkyys
kasvoi ja
kutoi
 
kaikki oli
läsnä ja
saatavilla
ilman ehtoja
 
näen usein 
silmissäni niitä
samoja huippuja
 
samoja nautinnollisen
kuoleman esimakuja
 
jotka johonkin 
elinaikaani olivat
vaan tärkeämpiä
kuin tärkeys
itse monen
ulottuvuuden ylityksessä
 
-
 
se sama
dilemma kaikessa
 
minä odotin jotain
 
odotin ja
tunsin 
 
kiihkon ja levottomuuden
kytevän sieluni
perukoilla
 
tähyilin ihmeitä
ja aina kompastuin
siihen samaan
todellisuuteen
 
se sama menneisyys seurasi
 
se tulevaisuus
ei kestänyt painoamme
 
kaikki mahdollisuudet
kääntyvät
aina toisiaan vastaan
 
paradoksaalista
 
sanat estävät
minua tuntemasta
ajattelemasta kuten
ihmisenä minun
tulisi tuntea
 
muukalainen
omassa sielussaan
 
joka ei löydä
tietään kotiin
 
miten surullista
elämän paino sielussaan
 
se
se vasta raskasta on
 
-
 
olin kuin
pullo, joka
halusi sisältönsä
 
rikkoi itsensä
sirpaleisiin
voidakseen
satuttaa
 
itseään
 
kantaa valkoista
ahdistusta,
joka tuhoaa
tyhjyyden jokaisella
työnnöllään
 
pystymättä
edes kuvittelemaan
vaihtoehtoa
elämäntapaani
 
silti jokin
minussa piti
kiinni siitä
toivosta
 
etten voinut
luovuttaa
 
sattui,
mutta olin päättänyt
 
uskoa sieluun,
johon epätoivo
oli ajanut
itsensä
 
sillä minulla ei
ollut rajaa
reunoja
mihin hukuttautua
 
vain vapaus
kumppanina ja
sekään ei
jaksanut lopettaa itseään
 
 
-
 
 
jotenkin sain
viimeiset
rippeet ajatukseen
löytämättömästä
maasta
 
ja tunne sen
tietoisuudesta
nosti päätään
ja antoi
kohentumia
itsetuntooni
 
hetkellisiä
tila aistimuksia,
joista et
tiedä
mikä
maailmoistasi
on se johon
haluat palata
 
kellut painottomuudessa
ja kiidät
avaruutta
sen tähdistöä
sytyttääksesi
oman valosi
 
ollen voittamattomassa
tilassa
ymmärtäen
nautinnon ja kivun
yhteet
 
aistit, jotka
antavat rakkaudelle
kolmannen asteensa
 
kääntävät kurssin,
kompassinsa neulan
oikean rakkauden
magnetismiin
 
-
 
elämä puhuu
taas minulle
 
pesee ja puunaa
uudestisyntyneen
 
silittää rakkauden
ihoon aivan kuin
vastarakkaus
palaa silittäjänsä
tatuoituun käteen
 
jotenkin se
päivä on
elämäni
tunkeutuja ja
yön vilpittömyys
vapauttaa
 
ja silti siinä
yössä näkee
aina valkeuden
 
tekoja sielunsa
perukoille,
maan joka
kantaa nimeäsi
 
hohtavaa untuvaa
ihollasi
 
niin se väkevä
läheisyys vie meidät,
yön palata
ja kantaa rakkaitaan
 
-
 
siinä saarekkeella
meren ääressä
on kaunis paikka
 
miten maa purjehtii
merelle ja
juurtuu rakkauteensa
 
koskettaen kuin
tuntisi mitä
koskettaa
 
tuntee tuntevansa
itsensä
koskettavuuden
 
kahden maailman
välisen raon
siinä omistushalujen
välissä,
jossa koskettaminen
on aina 
syyllisyyden ja
viattomuuden
toisella puolen
 
tällä puolella sitä
maisemaa jossa 
ääni väräjää
kaulaa pitkin
 
meren myrskytessä
jättäen niitä
jälkiä
itsestämme
johon haluamme laskeutua
 
-
 
se kivi on
varmasti
vieläkin
siellä paikoillaan
 
vuoltuna
kuten pimeys
 
joka on valmiina
putoamaan
hetkeen
 
se sama pimeys,
joka on korjannut
kaiken
 
joka on
samaa sukua
sokeuden johtaa
rakkaitaan 
vapahtajansa luo
 
kaikki
vapaana tuntemaan
kuten minä
nyt sielussani pimeää tunnen
 
oh
 
nothing really matters
anyone can see
 
nothing really matters to me 
 
-
 
en tiedä kuka olen
 
mistä olen tullut
 
ja mihin menossa
 
vain ne samat
tuulet tyynnyttävät
 
tuoden rauhani
 
ne samat
 
tuntien
peläten
 
pimeää
 
herättäen
pienen kiven
ääreen 
 
otan sen käteen
kohden rintaani
 
ja kuulen sen
kohinan
 
näkymättömän
unen ja
valosi sen siivillä
 
-
 
puhu minulle taivaasta
kaikesta mitä en
itsekkään ymmärrä
 
puhu unohduksiin asti
puhu rahtunen
 
rakkaudesta
 
puhu kaikki mikä
 
odottaa ulospääsyään
vastineeksi elämästä
 
jotain omaa
jotain vierasta
 
anna kun katson sinua
omaa pimeääni
 
ennen sarastuksen
laskeutua väliimme
hajottaen huomiomme
 
ja katso miten se
sokea pimeys yhdistää
 
palaa aina silmissämme
 
uskoo ja rakastaa
 
elämä syvyyttä täynnä