New England

Tapasimme kuin kaksi virhettä,  
jotka osuivat samaan hetkeen 
  
ei mitään kohtaloa, ei mitään taivaan sormenjälkiä  
 
 she sytytti savukkeen nauraen käheyteen   
 
haastamalla koko huoneen katsomaan 
  
 ei sellaisesta pysty kukaan irrottamaan katsettaan 
 
todellisuuden nojatessa pöytään, 
ranteen paljastavan haurauden puhutellessa ryöstäytynyttä tunnetta 
 
“sinä pelkäät,” she sanoi 
vastasin “niin sinäkin, ehkä siksi tämä tuntuu oikealta.” 
 
she ääni värähti jatkaessaan 
 “jos minä päästän sinut lähelle, minä menetän jotain itsestäni.” 
vastasin: “Jos sinä et päästä, minä menetän jotain, mitä en tiennyt kaipaavani ennen kuin näin sinut.” 
 
 
-- 
 
tuolta vaaralliselta nuotilta jäi jotain soimaan 
 
she kuiskasi: “se kutsuu meitä.” 
vastasin: “ei meitä, sinua.” 
 
kanteleen sävelen kulkea välissään kuin ohut, 
arkipöydän reuna,  
joka on kulunut käden alla 
  
tupakan tumma jälki ikkunalaudassa muistuttaen jostain menneestä 
 
kaikki ei ole aina siistiä 
varsinkaan silloin, 
kun elämä on jo ehtinyt asettaa perspektiivinsä vinoon 
 
 ja silti käsi jää pöydälle ja toinen käsi tulee sen päälle hiljaa, ilman selityksiä 
 
-- 
 
rosot eivät ole kovuutta, 
vaan enemmänkin rehellisyyttä, joka ei ole jaksanut kiillottaa itseään 
 
annamme niiden jäädä näkyviin  
 
arpina, jotka eivät enää satu,  
mutta jota sormet koskettavat joskus ihan vain muistaakseen  
 
"she: jos sinä tulet lähelle, minä en lupaa mitään 
olen kaunis siksi, että olen ollut rikki ja lempeä oppiessani varomaan miten toisen sydän kannetaan.” 
vastasin: 
“vaikka maailma olisi vähän vino ja sinä olisit vähän rikki, voisin olla paljon “ 
“jos jäät hetkeksi, minä soitan sinusta sen kohdan, joka ei koskaan saanut tulla ääneen” 
“en soita kauniisti, soitan niin kuin elämä soi, kun ihminen on oppinut olemaan hiljaa, ettei särje sitä mitä haluaisi rakastaa” 
“ääneni ei ole kirkas, ainoastaan kohta elämää, jossa ihminen hengittää sisään ja ymmärtää, ettei mikään ole mennyt ohi vaan kaikki on yhä tässä.” 
 
Sormesi liukuivat kieliä pitkin kuin valo, joka etsii paikkaa pysähtyä. Ääni nousi esiin varovasti, kuin perhonen, joka ei vielä tiedä onko maailma sille riittävän lempeä. Toivoen vapautuvansa kahleista, joita rakastaa, etteivät ne haihtuisi tai samentuisi mihinkään väärään ja jättäisi tunteisiin syviä pettymyksiä. 
 
Ensimmäistä kertaa vuosiin hänestä tuntui, että rinnassa oleva tyhjyys ei ollutkaan vaarallista aluetta. Se oli vain tilaa, johon joku toinen saattoi laskea oman hiljaisuutensa. Jokainen kielen värähdys jättää ilmaan pitkän, humisevan kaiun, joka kuulostaa siltä kuin joku heittäisi pieniä kiviä syvään, tyyneen kaivoon. 
Ääni on niin puhdas, että se tuntuu pesevän ilman kaikesta ylimääräisestä kohinasta. Tuoden mukanaan tuoksun, joka muistuttaa vanhaa puuta, järviveden viileyttä ja syksyistä suomaisemaa. Melankoliaa, joka on outo yhdistelmä jotain hyvin kotoisaa ja jotain täysin saavuttamatonta. 
 
Tuntui kuin tunnelmassa asiat eivät lopu kesken vaan kaikki mikä katoaa maailmassa, päätyy tänne. Rakastin sitä tyhjyyttä, jonka aika jätti täyttämättä. Joskushan rakastaminen voisi tarkoittaa, että pitää paikkaa varattuna jollekin, joka ei ehkä koskaan palaa. Ollen vain mukava, hiljainen huone, jossa odottaa jotain turvallista satamaa ankkurilleen kiinnittyä. 
 
Huoneen ilma muuttui tiheämmäksi, näkymätön sumu laskeutui ympärille ja teki jokaisesta liikkeestä hieman hitaamman. Varmistaen, ettei mikään tärkeä menisi ohi liian nopeasti. Huomasi ajattelevani, että ehkä tyhjyys ei ollutkaan tyhjää vaan jonkinlainen välitila, kuin rautatieaseman penkki yöllä, kun viimeinen juna on jo mennyt mutta valo ei ole vielä sammunut. Paikka, jossa kukaan ei varsinaisesti ole, mutta jossa jokin silti odottaa. 
 
Sulkiessaan silmänsä, hän kuuli äänen, joka ei ollut ääni vaan jonkinlainen sisäinen värähdys, kuin vanha radio, joka löytää taajuuden, jota ei pitänyt enää olla olemassa. Outoa, lempeää melankoliaa, joka ei yrittänyt selittää itseään. Kertomatta mitä syvyydessä tapahtuu, mutta antaa sinun aavistaa sen verran tulevaa, että jäät siihen kiinni kuuntelemaan. 
 
Siinä tilassa oli jotakin, joka ei kuulunut aikaan. Ei varsinaisesti menneeseen, ei tulevaan. Se oli kuin pieni repeämä todellisuudessa, josta tihkui valoa, joka ei ollut valoa vaan jonkinlaista sisäistä hehkua, kuin muistikuva jostakin, mitä ei koskaan tapahtunut, mutta jonka kaipuu oli silti juurtunut tapahtuvaksi. 
 
Ikivanhaa ja täysin väärässä ajassa. Soitin heräsi unesta virittäytyen toiseen todellisuuteen. Melodia kasvoi rakentaen itseensä pienen, melankolisen nousun. Tunsin itseni ilmapalloksi, joka oli väljähtynyt kokoon yrittäessään muistaa, miten toista rakastetaan. Onko se piilotettua onnellisuutta paljastaa ajatukset sanoiksi, teot vetämällä verhot pois sisimpänsä edestä näkyväksi.  
 
Alitajunnassa pyörii epätoivo, miten kaikki minuun liittyy, minähän rakastan elämää en ihmisiä. Olen aina juossut pakoon kuolemaa ja nyt herkkä ihminen edessäni odottaa ihmettä. Tuntee ikävää ja pelkään jättäväni taas tyhjiä kuoria ja silti se todellisuus puskee rumuuden silmiini, himoiten ja kuolaten arvoituksellisuutesi perimmäisiin kammioihin. En pysty hengittämään näiden elämää rajoittavien todellisuuksien äärettömyyttä. 
 
Uskoa ihmisiin, niihin, jotka uskovat rakkauteen vai, niihin, jotka rakastavat eli saavat mieleni puntaroimaan ajatuksen, sanan ja teon merkityksiä. Mielihalujen muuttaa rakkautta ja hajottaa keskittyminen hetkiin ja taas pakenen eikä niissä hyväilyissä ole pisaraakaan rakkautta. Ajatus riisuu, teko saa aistillisen ravinnon ja mikä on sen hinta, montako hopearahaa jään velkaa sielulleni.  
 
Tiedän, että olen ainoa, joka voi vapauttaa itseni tästä kierteestä. Päätä kivistää musteen valuessa hiekkaan, kaivoon, jonka tuottama rakkaus ei ole minun omaani, pelkkää kannettua ihastuksen halua. Kaikki tulee uudelleen vastaan, koska menneisyyttä ei ole, olen hävittänyt kaikki muistot, jottei minun tarvitsisi kohdata ketään uudelleen. Joskus kaikki tuntuu joltain h****in harjoitetulta näytelmältä, kaipaus ja uni sekoittuvat arvojen keskipisteeseen. Kaikki palaa sielussa poroksi aina tyhjyyden rajoille asti, mutta en pääse siitä koskaan yli. Näytelmä alkaa ja toistaa itseään. 
 
Arvoitukset ärsyttävät, odottavat ihmeitä. Mikä sieluun tarttuu ei tahdo oikein irrota tai vaihtaa kuvaa silmissään. En oikein käsitä syntiä ja armoa, silti ne kasvattavat iloa oksillaan ja pakottavat tekemään tehtyä uudelleen aivan kuten rakkaus etsii rakastettuaan, pettyy ja pettää, rakastaa ja pettyy. 
 
Korviini kantautuu edelleen kanteletta, kunpa sen sointi ei loppuisi. Tunnen sen tuoksun, se peittää inhimillisen totuuteni. Repii ja rikkoo elämän tyyneyden ja juoksuttaa minua päämäärättömyyteen (tai ainakin nyt se on näin). Suoko se minulle rakkauden, jota en elämää koskettamalla osaa tuntea. Ääni kulkee tienoossa, onko se sieluni peili ja kukaan ei ymmärrä sen henkeä.  
 
Ja nyt sinä sanot olevasi pelastus, ei ole muita. Kuuletko todella tämän kanteleen soinnin, onko se voima? Vai imeekö se vain itseäni kiusaavan sairauden. Kuka palvelee ketä ja kuka selviää voittajana päivänvalon särkeä lemmenkipeä rakkaudesta. En pelkää ja pakene sinusta syntyvää meteliä, riemuitse siis kanssani aamukasteisen valon syntyä hämärästään.  
 
Kaipaus, toivottavasti en etäänny sinusta koskaan, sillä en tahtoisi taas särkeä unelmaani. Eilen olin ärtyisä, tänään osaan taas nauraa, tilkitseekö elämä sittenkin jonkin kohdan ihmisestä viemättä mitään jo saavutettua iloa. Matka pakenemisen varjoista tuntuu niin kovin lyhyeltä. 
 
Lautturi, lautturi vapauta meidät; 
  
Sinun soinnussasi, kantele,  
minun sydämeni löytää uoman 
siihen minä lasken mieleni,  
siihen jään, vaikka sen 
Ikuinen virta huuhtelee sieluani 
 
Mikä on voima, joka vetää tällaisille matkoille. Kanteleen henki sieluni sisäisen rikkinäisyyden kannattimena. Välillä se tuntuu kuin juotu viini, kusettaa ja kusettaa, mutta käy päähän. Vaikeatajuista ja hajaantuu ympäristöön ajankäsityksen sekoiluna. Tänään sielut somasti vastakkain ja huomenna ehkä kovin vieraita toisilleen. Kaikki jatkuu hypnoottisena rytminä, kunnes musiikki taukoaa ja koskettavuus lopettaa koskemasta. Esteettinen intellektuaalinen nautinto muuttaa palavasta äärettömyyteen.  

Katkaisen taas kahleen takomaani lentävään henkeen ja keskityn kasvoihin (she), ehkä koen riemunhuutoja. Ehkä olen lähempänä mitä kaipaan, ehkä tuhlaan rakkautta ja teen itsestäni tyhjyyttä. Rakastun ja alan inhota itseäni, mutta ehkä tämän jälkeen ei tulekaan enää mitään. Kadotan itseni ja löydän elämän, lankeamalla mytologian mukaiseen loveen. Ehkä en osaa koskaan rakastaa, vapauttaen vain tuskaa. Sekin on jo paljon, ehkä enemmän kuin kanteleeni sielulle on kukaan tarkoittanut.