Eebli

Mikshän runoilija
Haluaa niin kovasti sanoa jotain uutta
Ku voi sanoa jotain ikuista
Mä ymmärrän viimein toinen toisiaan toistavia rakkauslauluja
Mä käsitän
Miten voi kaivata johonkin jossa jo on
Miten muistella jotakin silmiensä edessä

Tätä lisää
Tuoka sata tätä lisää
Kelatkaa te kaikki taaksepäin viime kesää
Palauttakaa mieleenne vuorosananne
Kirjatkaa ylös, mitä teillä tulee olla päällä
Ja kertokaa kavereillenne kans
Sillä mä en tunne ku yhden ainoan perhosen
Enkä saa häntäkään jättämään räpyttämättä
Muistakaa askeleenne
Tehdään niistä tango
Taivutetaan aika kaarelle
Jotta voisin ikuisesti elää
Tätä hiipuvaa elämäni kesää
Alkanutta elämäni kesää

Onko teiän mielestä puut ollu ennen näin isoja
Onks ruohonkorsilla ollu tapana taivasta hipoa
Onks ihmiset aina ollu näin kivoja
Intohimot intoiloisemmin intotiloja
Mul ei ollu ennen tapana ollenkaan somettaa
Mut nyt sitä kuvien räpsimistä on vaikee lopettaa
Aina ku on luppohetki, sen filmirullan avaan
En raaskis unohtaa sekuntiakaa
Mä opiskelen siltä varalta
Etten taidakkaan tänne uuestaan palata
Ollaanhan me aina pidetty kirjaa päivist, mut vaan tulevist
Harmittaa et oon heittäny roskii pari mitkä on takana
Oon kaltoinkohdellu aikaa, kai se ny kostaa
Juuret kimpoo kaljusta kalliosta

Vaivihkaa
Aamut on vähemmän aamui ja illois on enemmän iltaa
Sanojen välis on vähän enemmän kitkaa
Aikakaudet ei pääty päivässä, mut merkkei on tunu ilmaa
Eput vaikeni Ratinas, ja kaikki vaa häipy himaa
Me ei enää levitetä leikkei, lelut menee pankkii
Ei olla enää niit lapsii
Harjasin sen käsii auki et se oppis mun puolesta tanssii

Jos ihmisii voi ylipäänsä tuomita, nii sen perusteella, millasii kakaroita ne kasvattaa
Et vaaditko todella tietää mistä mun juuret kumpuaa
En yritä kertoo mistä pitää pitää
Mut usko ku mä sanon et otetaan vaa tätä lisää
Tarviiko sun todella kuulla ajoista ku en osannu oikeen sanoa mitää
Ku laatikon ulkopuolelta huutelin: päästäkää sisää
Okei, mä kasvoin netissä
Siel mikään ei ollu oikein, kaikki oli väärää
Kaikki meistä ilman päämäärää
Ei siel ollu normaalit ihmiset
Tai jos ne tuli, ne koitti tuua kuivan maan mukanaa
Esiinty omal kuvallaan
Teki kaikesta mukavaa

En koskaa nähny mun porukoitten suutelevan
Valitsin ulapan itse itseään huuhtelevan
Olin lentävä saari, leijuin radiolaineil
Juuret allani aalloista naaras aatosteni aiheit
Luin suolakiteiden sydänkäyrien sanotuksii
Vaahtopäiden valitusten viallisii ennustuksii
Enkä ollu mistään mitään mieltä
Rehelliset ihmisethän puhuu siitä mistä ne tietää
Nyt ku sanoi ei tarvita, kommunikoidaa pikkulintujen haikuin
Viimein mul on sellai tunne et osaan kirjottaa rakkauslaului

Ku on nii pimeää, ettei tarvi sulkee silmii
Ku pidätän hengitystäni, ja silti kuulen sen
Tiiän et nyt on aika mihin haluun palaa uudellee
Tahtosin tarkistaa, mut en uskalla katkasta mantran lumousta
Josset oliskaan enää siinä, mun pitäis jo nousta
Kaikki ois ollu vaa suurta unelmaa
Enkä löytäis takas nukkumaa

En oo koskaan osannu nauttii viimeisistä
Sanoista, teoista, riimeistä, säkeistä
Tätä lisää laita
Ikuinen paluu - haluun sen olevan asian laita
...Ellei sit ens kesänä löydetä viel korkeempii tasoi
Siinä tapauksessa - kaikki unohtakaa kaikki mitä mä just sanoin