SeJohonSattuu

Mun vierellä kulkee kymmeniä ihmisiä päivässä.
Mä olen sosiaalinen ja nauravianen. Yleensä pidetty.
Elän jokaisen päivän omana itsenäni,koska mielestäni elämä on liian lyhyt teeskentelemiseen. Silti tunnen olevani yksin.

Tiedän että olen vielä nuori. Täytän vasta kaksikymmentä vuotta. Kaverit on seurustellut jo ylä-asteelta asti ja minä olen edelleen se jolla ei ole koskaan elämässään ollut mitään vakavaa parisuhdetta. Kaverini jotka ovat eronneetkin löytävät helpommin sielunkummaninsa kuin minä.

Tiedän, pitäisi olla kiitollinen siitä mitä on. Mutta olen yksin. En tiedä mitään seurustelusta. Toisen rakastamisesta ja kiintymyksestä. En mitään. En ole koskaan rakastanut.

Sitä sanotaan että sä olet vielä nuori, kyllä sulla on vielä aikaa ja se oikea tulee kyllä jossain vaiheessa. Mitä jos ei tule? Mitä jos minua ei olekkaan enään huomenna?

En halua leikkiä kenenkään tunteilla ja tiedän että on parempi olla yksin kuin huonossa suhteessa,mutta olen niin väsynyt olemaan yksin. Ja väsynyt tyytymään vähempään kuin mitä ansaitsen. Ei enää varattuja tai yhde illan juttuja. Ne tappavat sisintäni. Ne tekevät minusta sellaisen mitä en halua olla. Säälittävä kolmaspyörä.

Olen vaan niin väsynyt olemaan se tyttö jonka sydämen sälli vei, ja jätti kun kyllästyi. Missä on se sopiva?

Tapaanko koskaan miestä joka ei luopuisi minusta mistään hinnasta? Joka arvostaa ja kunnioittaa minua. Ja näkee virheeninikin kauniina.