Armi oli ostanut rinkan puoli vuotta sitten. Hänellä oli tapana katsella keittiön ikkunasta ulos rautatieasemalle, joka iltaisin tulvi nuoria rinkat selässään. He olivat tietenkin opiskelijoita palaamassa äidin luota, mutta Armi halusi ajatella, että he olivat palanneet maailmanympärysmatkalta.
Viikko sitten Armi oli leikannut tukkansa. Hänellä oli ollut pitkä, pehmeä ja vaalea tukka, mutta hän tiesi, että hyväperseiset ja pitkätukkaiset blondit joutuivat ulkomailla miesten huomion kohteeksi. Eikä se huomio aina ollut mieluisaa. Hän oli myös värjännyt tukkansa mustaksi. Itse, ei hän aikonut maksaa sille Mielosen akalle senttiäkään työstä, jonka saattoi ihan hyvin tehdä itse. No. Hän ei ollut koskaan ennen värjännyt tukkaansa, ei Mielosen akalla eikä yksin, ja jälki olikin sen mukaista. Tukka oli kyllä musta, mutta sen lisäksi hänen vasemman korvan takaa lähti tummanharmaa, leveä raita, joka päättyi ristiselkään. Armi ei pahemmin välittänyt siitä. Hänhän pitäisi tapojensa vastaisesti tummia ja mahdollisimman epäseksikkäitä paitoja. Ja jos joku sattuisi raidan näkemään, hän saattaisi luulla sitä tatuoinniksi. Hyvä juttu.
Armi oli kontrollifriikki, vaikka ei sitä itse myöntänytkään. Hän peseytyi aina samassa järjestyksessä, imuroi huoneet kolme kertaa viikossa samoina päivinä ja samaan aikaan, ja pukeutuessaan laittoi aina sukat jalkaan ensimmäisenä. Hän ajatteli sen johtuvan siitä, että hän kaipasi jonkinlaista turvallisuutta heidän kaoottisen perhe-elämän keskellä, kuulosti se sitten kuinka kuluneelta kliseeltä hyvänsä. Välillä neuroottisuudesta oli hyötyä, esimerkiksi heidän kotinsa oli aina siisti. Mutta toisinaan siitä oli vain haittaa, kuten silloin, kun lapset eivät uskaltaneet tuoda kavereitaan kotiin, koska he olisivat saattaneet sotkea, ja siitä Armi ei olisi koskaan toipunut.
Tänä aamuna siitä oli pelkkää hyötyä. Armi heräsi viideltä ilman kelloa. Kelloa hän ei olisi voinut panna herättämään, sillä Anselmi olisi varmasti herännyt, sen verran ärhäkkä ääni kellossa oli. Olisihan Armi voinut nukkua sohvalla, mutta se olisi herättänyt epäilyksiä. Kiitos Armin sisäänrakennettujen pakkomielteiden, hän heräsi ajoissa ja kaikki järjestyi paremmin kuin hyvin.
Armin illat olivat vapaita. Anselmi kävi iltaisin joko keilaamassa tai sitten kuntosalilla työkavereidensa kanssa kuin kunnon mies ainakin. Santeri, Seppo ja Esteri olivat milloin missäkin, balettitunneilla tai pelaamassa jääkiekkoa. Armilla ei ollut ystäviä eikä hänen tarvinnut treenata pysyäkseen hoikassa kunnossa. Siispä hänellä oli ollut aikaa pakata uutuudenjäykkä rinkkansa ilman tyhmiä kysymyksiä. Hän oli hyvä pakkaaja, hän sai paljon tavaraa mahtumaan pieneen tilaan ja vielä siististi. Hän oli pakannut rinkan tätyeen yksinkertaisia t-paitoja omituisilla teksteillä, muutamat epäviettelevät farkut, puuvillaisia alusvaatteita ja parit rintaliivit, jotka olivat kovat kuin teekupit. Anselmi vihasi näitä vaatteita, eikä Armi ollutkaan käyttänyt niitä sitten ammattikouluaikojen. Nyt Armia inhotti pelkkä ajatus siitä, miten oli pukeutunut Anselmia miellyttääkseen. Onneksi ne ajat olivat takana.
Armi oli täyttänyt rinkan pelkästään vaatteilla. Anselmi kiinnittäisi huomiota shampoon ja saippuan puuttumiseen mennessään aamulla suihkuun, ja Armi halusi, että perhe huomaisi hänen ottaneen hatkat vasta sitten, kun Armi oli toisessa valtiossa. Pesuaineita voi ottaa hotellista, Armi ajatteli. Armi ei ollut ottanut mitään, millä kuluttaa aikaa matkan aikana. Hän ei osannut ajatella mitään, sillä hän ei lukenut kirjoja, ei pitänyt sanaristikoista, eikä hän voinut ottaa Anselmin kannettavaa tietokonetta, sillä se olisi voitu varastaa. Toisaalta sen olisi voinut myydä. No, jääköön. Armi oli pannut säästöön yli puolet niukasta tilistään joka kuukausi viidentoista vuoden ajan. Anselmilla, jolla taas oli kovin tuhti tili, oli pakkomielle "perheensä elättämisestä". Kyllä hän hyvin siinä olikin suoriutunut, se Armin oli pakko myöntää. Anselmi oli ajatellut, että Armin säästöt käytettäisiin uuteen autoon, purjeveneeseen tai johonkin vastaavaan porvarielämän merkkiin. Armi taas ajatteli, että he matkustelisivat niillä rahoilla. Tai - tätä hän ei ollut Anselmille sanonut - tarkemmin sanottuna Armi oli aina ajatellut matkustelevansa yksin ja jättävänsä perheen yksinään kylmään Suomeen. Ja vaikka Armi ei paljoa vatainut, hän sai yleensä kaiken, mitä halusi.
Armi pesi nopeasti hampaansa ja kasvonsa ja hieroi kasvoihin vähän aurinkovoidetta. Voiteen hän työnsi rinkan sivutaskuun. Sitten hän riisui yöpaitansa ja puki ylleen mustan t-paidan ja polvista leikatut farkut. Hän muotoili hiuksensa Santerin vahalla piikeiksi, ja otti muistaessaan Anselmin aurinkolasit roikkumaan paidankaulukseen. Armi katsoi nopean hetken itseään peilistä ja näytti mielestään sopivan kovalta ja neljääkymmentäkolmea ikävuottaan nuoremmalta. Hän hymyili vähän aikaa itselleen.
Hän nosti rinkan selkään ja kiinnitti lannevyön. Rinkka tuntui mukavan painavalta. Hyvä. Armi piti fyysisestä rasituksesta, vaikka sitä ei kukaan uskonut. Sitten hän otti lompakkonsa ja passinsa kaumpauspöytänsä laatikosta, jota kukaan ei saanut avata. Ei, hän ei pitänyt siellä lasten maitohampaita, päiväkirjaa tai hääkukkia, vaan siellä oli hänen valmis romaaninsa, jota hän ei ollut vielä tarjonnut minnekään, Pelle Miljoonan nimikirjoitus ja pornofilmi, jota hän katseli öisin muun perheen nukkuessa. Armin mielestä ainoastaan kahden miehen välinen rakkaus - tai himo, miksi sitä nyt kutsuukin -, oli aitoa. Kaikki muu tunteellinen löpinä oli teeskentelyä. Armi tunki lompakon takataskuun, vaikka se oli vaarallista. Hän otti laatikosta myös käsikirjoituksen. Armi oli sitä mieltä, ettei siitä ollut mihinkään, mutta ei hän nyt herrajumala aikonut jättää sitä Anselmin käsiin! Hän luultavasti menisi jollekin sivukujalle polttamaan sen päästyään pois Suomesta.
Armi soitti taksin. Hänellä oli vaikeuksia saada asiansa selväksi, sillä hänen piti puhua hiljaa. Lopulta keskus sanoi lähettävänsä taksin heidän talonsa eteen. Lopetettuaan puhelun Armi hätkähti, sillä hän kuuli ääniä. Ne kuuluivat Santerin huoneesta. Armi hiippaili huoneen ovelle, ja kurkisti sisään. Santeri istui pöytätietokoneensa ääressä ja katsoi Armia oudosti.
- Miksi sää olet hereillä jo nyt? Armi kysyi paheksuvasti.
- Heräsin sun kolisteluun, Santeri vastasi. Armi katsoi häntä pitkään. Santeri ei ollut tyhmä. Päinvastoin hän oli perinyt Armin älyn siinä missä muut lapset olivat kuin lampaita. Armi oli aina pitänyt Santerista eniten, olihan hän esikoinenkin.
- En minä kolistellut. Mene heti takaisin sänkyyn, ettet herätä muita, Armi sanoi.
- Mutta mä katson vain uut-, Santeri kerkesi sanoa, mutta Armi keskeytti hänet.
- Nyt rupeat heti nukkumaan.
- Mutsi, mä olen neljätoista..
- Minäpä olen neljäkymmentäkolme. Tottele nyt. Äläkä kutsu mua mutsiksi.
Santeri hymyili maireasti.
- Hyvä on, äiti kulta.
Armi odotti hetken aikaa oven ulkopuolella varmistaakseen, että Santeri sijoittautui vaaka-asentoon. Sitten hän keitti itselleen kahvia, sillä oli vähän hermostunut. Hän oli edelleen varma päätöksestään, vielä varmempi kuin edellisenä iltana, mutta välikohtaus vanhimman (ja fiksuimman) pojan kanssa ei tehnyt hyvää hänen hermoilleen.
Armi koitti liikkua mahdollisimman huomaamattomasti. Hän sekoitti kahviin puolet maitoa, ja lisäsi kolme sokeripalaa. Sillä lailla hän joi kahvinsa aina. Sekoitellessaan pohjan sokeriliejua hän tuli ajatelleeksi, että ehkä pitäisi aloittaa juomaan kahvi mustana. Ja pitäisi myös ruveta tilaamaan Jack Danielsia Baileysin kermaliköörin sijasta. Ajatellessaan näitä asioita makea kahvi alkoi ällöttämään häntä, ja hän heitti pohjat tiskialtaaseen. Sitten hän huuhteli mukin ja kahvipannun ja laittoi ne kaappiin.
Sitten Armi päätti, että oli aika lähteä.
Armi jätti avaimensa pöydälle, katsoi vielä viimeisen kerran ympärilleen ja astui ovesta ulos. Hän pysähtyi hetkeksi ja odotti, valtaisiko katumus hänet. Hän seisoi hetken paikallaan, ja ei tuntenut juuri mitään muuta kuin katkeruutta. Hienoa. Hän oli ostanut INTERRAIL GLOBAL PASSIN, jolla pystyi matkustamaan Euroopassa kuukauden verran junilla. Lippu ei oikeuttanut junamatkoihin Suomessa, joten hänen täytyi lentää. Hän oli varannut puoli vuotta sitten, samoihin aikoihin, kun oli ostanut rinkan, lennon Pariisiin ihan vain sen takia, koska Anselmi oli aina halunnut käydä siellä, mutta "ajanpuutteen" takia ei päässyt. Odotellessaan taksia pihalla Armi alkoi ajatella Anselmia yhä enemmän, ja koko ajan hänen mieleensä tuli niitä vittumaisia piirteitä, mitä Anselmissa oli. Hän aina halusi harrastaa seksiä samassa asennossa, ihan aina. Hänessä ei ollut tippaakaan kokeilunhalua. No, Anselmi oli ihan hyvä seksikumppani, hän ei tullut ennen aikojaan tai äännellyt naurettavasti, mutta kaksikymmentäkolme vuotta samaa paskaa alkoi jo ottaa päähän. Toinen vituttava asia Anselmissa oli se, että jos Armi ei muistanut jotain englannin-tai ruotsinkielistä lausetta kunnolla, Anselmin oli pakko korjata joka kerta. Ja hän teki sen niin ärsyttävällä nuotilla, että Armin teki mieli lyödä häntä. Armin teki oikeastaan mieli lyödä miestään tai lapsiaan lähes päivittäin, mutta koska häntä oli lyöty lapsena - eikä pelkästään lyöty, vaan hakattu, PIESTY -, hän oli kotoa pois muuttaessaan vannonut, ettei lyö koskaan ketään paitsi itsepuolustukseksi. Paitsi olihan hän kerran lyönyt toista ihmistä. Kun Armi oli kaksikymmentä ja Anselmi yhdeksäntoista, he olivat menneet baariin. Siellä muuan nainen oli lyöttäytynyt heidän pöytäseurueeseensa, ja alkanut illan lopuksi lähennellä Anselmia. Silloin Armi oli hyökännyt pöydän yli naisen kimppuun ja alkanut mätkiä tätä silmittömän raivon vallassa (ja ympärillä olleet miehet olivat olleet riemuissaan). Nainen oli toinen silmä mustana ja paria hammasta vailla meinannut nostaa oikeusjutun, mutta jollain ihmeen tavalla, jota Armi ei vieläkään ymmärtänyt, Anselmi oli saanut jutun sovittua naisen kanssa, eikä mitään kummempaa tapahtunut. Mitä nyt Armia pelättiin seuraavat vuosikymmenet.
Vihdoin taksi tuli. Armi heitti rinkkansa takapenkille ja istuutui eteen.
- Minne olisi matka? kuski kysyi.
- Lentokentälle.
- Asia selvä.
Armi ei mielellään keskustellut ihmisten kanssa. Taksikuski katseli häntä kumminkin uteliaisuuden vallassa. Armi ei kyllä yhtään ihmetellyt sitä, sillä hän näytti siltä mitä olikin: hienostorouva karkumatkalla. Kuskin vilkuilut ottivat Armia päähän, mutta hän vain tuijotti itsepintaisesti ulos.
- Kärsiikö kysyä, mikä on teidän määränpäänne? kuski kysyi lopulta.
- Lentokenttä, johan minä sanoin, Armi sanoi ärtyneenä.
- Niiin, mutta minne te aiotte lentää?
- Minne tahansa, kunhan se on tarpeeksi kaukana typeristä kysymyksistä.
Armi oletti, että kuski olisi loukkaantunut, mutta tämä vain nauroi, mikä ärsytti Armia ennestään. Hän halusi olla kova eikä naurettava.
- Lontooseen? Brysseliin? Madridiin? kuski uteli itsepintaisesti.
- Ei minnekään noista. Pariisiin, Armi huokaisi.
- Jaahas. Minnekäs te jätitte miehenne?
Armi mietti hetken.
- Hän odottaa minua siellä, hän sanoi ja yritti hymyillä viehättävästi. Näköjään se toimi.
- Vai Pariisiin... Se se on oikea rakastavaisten kaupunki.
- Kyllä. Minä ja mieheni menemme sinne toiselle häämatkalle, Armi sanoi ja hymyili nyt niin, että se alkoi sattua.
- Aivan. No, hyvää matkaa nyt sitten. Miksi te matkustatte erikseen?
- Minä jouduin menemään täällä sairaalaan erään ikävän vaivan takia.
- Hmm?
- Joo. Minulla on sukupuolitauti, Armi sanoi muikeasti.
- Mitä? Oikeastiko?!
- Jep, pitkälle edennyt. Mieheni ei vielä tiedä mitään.
Joko kuski ajatteli, että nyt ollaan menty liian pitkälle, tai sitten hän tajusi, että Armi kusetti häntä. Joka tapauksessa tulos oli Armin toivoma, ja kuski piti turpansa kiinni loppumatkan.
Lentokentällä Armi maksoi kuljettajalle. Hän ei antanut tippiä, koska tämä oli udellut. Kuljettaja hymyili väkinäisesti, kiitti Armia ja toivotti vielä kerran hyvää matkaa. Armi nosti rinkan selkäänsä, tuli hyvälle mielelle tuntiessaan sen painon ja lähti sisäänkirjaukseen. Hänellä ei ollut muita matkatavaroita kuin rinkka, joten hänen ei tarvinnut antaa sitä ruumaan. Hänellä oli tunti aikaa ennen koneen lähtöä, joten hän meni kansainväliselle alueelle maleksimaan. Ensimmäisenä hän kävi ostamassa itselleen kartongin tupakkaa. Sitten hän meni tupakkakoppiin, repi pakkauksen ahnaasti auki ja sytytti itselleen tupakan. Kun nikotiini levisi hänen elimistöönsä, se tuntui niin hyvältä, että hän alkoi melkein itkeä. Hän poltti tupakan nopeasti filtteriin asti, eikä lopettanut vielä siinä vaiheessa, kun muovi alkoi maistua. Hän tumppasi tupakan vasta sitten, kun se poltti hänen sormiaan. Sitten hän poltti toisen, ja sen jälkeen vielä kolmannen. Vuosia sitten Anselmi oli kiristänyt häntä. Armin piti valita joko päihteet tai Anselmi, sillä mies vannoi päihteettömän elämän nimeen. Hän ei koskaan juonut, ei edes coctailkutsuilla. Armi oli valinnut nuoruuden huumassa Anselmin. Elämäni typerin päätös, hän ajatteli päätään pudistellen. Nyt hänen aikomuksenaan oli polttaa kaikkien menetettyjen vuosien edestä. Armi poltti vielä kaksi tupakkaa, ja häipyi sitten kopista.
Hän kuljeskeli Tax Freessä. Suklaata, karkkia, alkoholia, meikkejä, hajuvesiä. Armi ei pitänyt makeisista, eikä hän aikonut pyhittää ollenkaan aikaa kauneudenhoidolle tulevalla matkallaan. Eikä hänellä ollut ketään, kenelle tuoda tuliaisia. Tämän asian olisi pitänyt olla masentava, mutta se aiheutti Armissa niin suurta, huikaisevaa riemua, että hänestä tuntui, ettei hän kestäisi sitä.
Armi ei ollut varma, saiko hän viedä lentokoneeseen alkoholia. Hänen teki mieli vodkapulloa, mutta koska hän ei ollut varma, hän jätti pullon puotiin. Alkoholiahan nyt sai joka paikasta. Ja hän aikoi olla ensimmäisen viikon päissään ympäri vuorokauden. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Ensimmäistä kertaa elämässään häntä odotti täydellinen vapaus. VAPAUS! Vapaus kusipäämiehestä, vapaus aivottomista lapsista, vapaus kunnianhimottomasta ja naurettavan pienipalkkaisesta työstä. Armin teki mieli huutaa tanssia kiljua, kun hän tajusi sen. Mutta hän tyytyi vain nauramaan itsekseen. Kassaneiti katsoi häntä kummasti, luuli varmaan skitsofreenikoksi. Armi oli näyttää hänelle keskaria.
Armi meni istumaan portin 52 eteen. Hänellä oli mahtava olo. Hän hekumoi vapaudellaan noin vartin, pelkästään istui ja nautti olostaan. Sitten hänelle tuli nälkä. Hän ei koskaan ottanut eväitä mukaan minnekään, sillä pakattu ruoka muuttui hänestä ällöttäväksi. Pahinta oli leivät, joiden päällä oli jotain kosteaa, kuten kurkkua tai kinkkua. Jos ne pakkasi ilmatiiviiseen astiaan niin kuin piti, ne muuttuivat niljaisiksi. Myslipatukat tai keksit olivat ainoita, mitä hän olisi voinut pakata, mutta ikävää kyllä, hän ei pitänyt niistä. Joten hän meni välipala-automaatille ja osti kupin kahvia ja pussin perunalastuja. Kahvi oli mustaa ja laihaa, mutta hän joi kaiken. Hänenhän piti totutella mustaan kahviin. Perunalastutkin olivat pahoja, mutta ne tuntuivat hauskalta suussa, joten hän rouskutteli niitä antoisasti. Sen jälkeen hän kuunteli musiikkia korvalappustereoillaan. Anselmi ja lapset olivat aina pilkanneet niitä, ne olivat kuulemma vanhanaikaiset. Eikä niillä pystynyt kuuntelemaan muuta kuin yhtä kasettia kerrallaan. Mutta kasetti, jota Armi kuunteli, olikin erikoinen. Joitain vuosia aikaisemmin Armilla oli tapana kuunnella radiota, lempikanavaansa, ja ottaa nauhalle kaikki parhaat biisit. Niinpä Armilla oli kasetillinen musiikkia, josta hän piti, ja johon hän ei kyllästynyt koskaan. Sitä paitsi C-kasettinauhuria ei tarvinnut ladata, mikä oli hyvä, sillä Armi ei pohdinnoistaan huolimatta ollut ottanut mukaansa kannettavaa tietokonetta, eikä hän todellakaan aikonut viettää aikaansa missään hemmetin nettikahviloissa. Hyvä näin.
Lentokone rullasi paikalleen, ja sinne alettiin ottaa ihmisiä sisään. Armi meni jonoon heti ensimmäisenä. Hän näytti lipun ja passinsa. Hän näytti kovin erilaiselta kuin passikuva, joka oli otettu noin kolmetoista vuotta sitten, kun Armi odotti Santeria, ja oli vähän tukevammassa kunnossa. Hän ei lihonut lantiolta tai perseestä, vaan kasvoista ja vyötäröltä. Niistä ajoista hän oli laihtunut rutkasti, ja kun yhtälöön lisää vielä radikaalin hiusmuutoksen, oli ihme, että hänet uskottiin samaksi henkilöksi kuin joka oli passissa.
Kello oli vasta seitsemän aamulla, joten kone oli täynnä aamu-unisia ja ärtyneitä ihmisiä. Armi tunsi kumminkin olevansa elämänsä kunnossa. Hän kohtasi käytävällä hyvännäköisen stuertin, ja ajatteli, millaista pornoa hänestä olisi saanut. Sitten Armi hymyili kierosti, ja stuertti katsoi häntä oudosti.
Armi joutui istumaan käytäväpaikalla. No, ei se mitään, ei häntä maisemat kiinnostaneetkaan. Ikkunapaikalla istui joku murkkuikäinen finninaama, jonka pitkä, rasvainen tukka roikkui silmillä. Hän haisi, ja Armia inhotti. Keskipaikalla taas istui joku nuori opiskelija. Hän vilkaisi lyhyesti Armiin, ja käänsi sitten katseensa paksuun ja tylsännäköiseen kirjaan. Armi istuutui ja tunki rinkan jalkotilaan. Se oli korkea, joten hän joutui istumaan haarat levällään, ja kontekstistaan irroitettuna näky olisi saattanut olla aika absurdi. Mutta rinkan katseleminen sai Armin hyvälle mielelle, se symboloi muutosta.
Lentoemot pitivät esityksensä, ja lentäjä kuulutti asiansa. Armi koitti kääntää istuimensa makuuasentoon, mutta sitten hän huomasi, että takana istui joku, joka protestoi hyvin äänekkäästi. Siispä Armi tyytyi istumaan.
Alkumatkan hän torkkui. Hän näki pahoja unia rei'istä, jotka olivat hänen suurin inhon kohteensa, ja hän heräili vähän väliä suunnattoman kuvotuksen vallassa. Torkkuminen teki hänelle inhottavan olon, joten puolen tunnin päästä hän lopetti yrittämisen. Murkkuikäinen katseli ikkunasta ulos flegmaattisena, ja opiskelija oli uppoutunut kirjaansa. Sitten heille alettiin tarjoilla ruokaa. Armi tilasi täyden annoksen, johon kuului paistettua kanaa, riisiä, keitettyjä vihanneksia ja jotain vaaleaa kastiketta. Se ei näyttänyt hyvältä, mutta Armin nälkä oli taas herännyt, ja hän söi hyvällä halulla. Ruoka oli todella herkullista, tai sitten Armilla oli vain kova nälkä. Ateriaan kuului myös kahvi, mustana tietenkin, ja tällä kertaa se oli parempaa kuin lentokentällä. Armi alkoi tuntea itsensä todella onnelliseksi ja hymyili lakkaamatta. Yllätyksekseen hän nukahti, eikä nähnyt unia ollenkaan. Hän heräsi vasta siinä vaiheessa, kun kone alkoi laskeutua.
- Minne te aiotte majoittautua perillä? opiskelija kysyi äkkiä. Armi katsahti häneen, ja huomasi, että hän oli tunkenut kirjansa reppuunsa. Armi kuuli hänen äänessään mielenkiintoisen aksentin häivähdyksen.
- Öö... en muista nyt nimeä. Mutta se on joku hotelli ravintola Lilasin lähellä, Armi vastasi. Opiskelija ei kuulostanut hänestä utelevalta tai puhtaasti vittumaiselta ihmiseltä, joten hän vastasi kerrankin asiallisesti.
- Lilasin? Hemingwayn kantabaarin?
- Sen juuri.
- Hyvä homma. Se baari on yksi syy, miksi olen menossa Pariisiin, opiskelija sanoi ja hymyili.
- Oletteko te opiskelija? Armi kysyi, koska oli sitä aikaisemmin miettinyt.
- Olen. Opiskelen matematiikkaa Turun yliopistossa. Entäs te?
- Olin töissä yhdessä puuduttavassa firmassa, josta ei kannata edes puhua, Armi vastasi.
- Ai "olitte". Ette ole enää?
- En.
- Ai jaa, opiskelija sanoi ja hymyili ovelasti. - Oletteko karkumatkalla?
Armi hätkähti, mutta peitti sen yskäisten kevyesti.
- En. Ei mulla ole ketään, ketä pakoilla.
- Oletteko tosissanne? Ette ole paossa FBI:ta?
Armi yritti naurahtaa.
- En.
- Ei miestä tai lapsia?
- Ei.
- Hyvä on, uskon, ettei teillä ole pahat mielessänne.
- Saa mua muuten sinutella, Armi sanoi ja ampui yli pahemmin kuin koskaan. - Armi.
- Alex.
- Ettekö olekaan suomalainen?
- Puoliksi, Alex sanoi. - Äitini on amerikkalainen.
- Ilmankos te puhutte noin täydellistä suomea, Armi sanoi. Suomessa pitkään asuneet maahanmuuttajat puhuivat aina suomea kieliopin mukaisesti. - Te kuitenkin asutte Suomessa?
- Kyllä. Vanhempani ovat eronneet, isäni asuu Suomessa ja äiti Teksasissa.
- Teksasissa. Mielenkiintoista. Olen aina halunnut käydä siellä.
- Onhan se vierailun arvoinen paikka. Minä vain olen aina pitänyt sitä toisena kotinani, enkä niinkään minään lomakohteena.
- Aivan. Mitä kirjaa luette? Armi kysyi sitten.
- Niin, kyllä minuakin saa siis sinutella, Alex sanoi ja hymyili. - Luen Tarua Sormusten Herrasta.
- Ai. Mäkin olen lukenut sen nuorena.
- Niinkö? Mitä pidit?
- En oikein muista siitä mitään. Taitaa olla niin, että aloitin lukemaan sitä, mutta sitten se jotenkin jäi, Armi kertoi.
- No, siinä tapauksessa suosittelen uudelleenlukemista.
- Mitä mieltä itse olet?
- Tämä on lempikirjani. Muistan, kun 14-vuotiaana saatuani tämän käsiini luin tätä yötä päivää ja olin ihan hurmoksessa. Siitähän on nyt kymmenisen vuotta, kun ensimmäinen osa tuli elokuvana?
- Niin.
- Menin tietenkin innoissani katsomaan sitä, mutta jouduin pettymään. Minusta Elijah Wood on raivostuttava, ja pilasi koko elokuvan. Mutta katsoin silti toisen ja kolmannen osan, Alex virnuili.
- Mäkin olen nähnyt ne elokuvat la... tai ei mitään.
Alex katsoi häntä uteliaasti, mutta ravisti sitten äärimmäisen kevyesti päätään, ja Armi uskoi, ettei Alex edes huomannut omaa elettään.
- Sinun kanssasi on hauska keskustella. Jotenkin... helppoa ja kevyttä, Alex sanoi sitten.
- Ai? Kiitos vain, niin myös sun kanssasi.
- Haluaisitko jatkaa juttua sitten, kun olemme laskeutuneet? Mennäänkö vaikka yksille?
Armi mietti. Toisaalta, syy, miksi hän lähti Suomesta, oli se, että hän halusi jättää koko paikan ja kaikki sinne kuuluvat ihmiset taakseen. Tosin toisaalta hän melkein piti Alexista, ja saattoihan hän aina lähteä baarista, jos siellä olisi epämukavaa. Armi suoristi selkänsä ja hymyili.
- Totta kai, ajattelin itse ehdottaa samaa.
- Hienoa! Onko sinulla matkatavaroita ruumassa?
- Ei.
- Minulla on matkalaukku. Sitä saa luultavasti odottaa pitkään, joten sovitaanko näkevämme vaikka Lilasissa kello neljältä? Kerkeäisimme käydä kirjautumassa hotelleihimme ja jättämässä matkatavarat sinne.
- Kuulostaa hyvältä, Armi sanoi.
Kone osui maahan ja alkoi rullaamaan paikalleen. Armi siirtyi käytävälle ja heitti rinkan selkäänsä. Hän ajatteli kaihoisasti tupakkapakkausta, jonka oli laittanut rinkan sivutaskuun. Kohtahan hän pääsisi taas polttamaan.
Armin piti odottaa kauan, mutta lopulta kone pysähtyi. Hänestä tuntui mukavalta kävellä ja verrytellä istuessa jäykistyneitä jäseniään. Alex seurasi häntä. He kävelivät tuttavallisen hiljaisuuden vallitessa loputtomalta tuntuvan matkan liukuhihnoille, jotka syytivät ihmisten matkatavaroita.
- Mä lähden nyt. Nähdään parin tunnin päästä, Armi sanoi Alexille.
- Jep, muistakin tulla, Alex hymyili.
Armi käveli lähimmälle metroasemalle, kaivoi tupakka-askin ja sytkärin rinkasta ja poltti yhden. Asemalla ei varmaan olisi saanut polttaa, mutta eipä siellä näyttänyt viranomaisia olevankaan. Pari vanhempaa ihmistä katsoi häntä pahasti, mutta Armi katsoi takaisin lähes yhtä pahasti, eikä kukaan tullut sanomaan hänelle mitään.
Armi oli ottanut selvää Pariisin metroyhteyksistä jo kuukautta aikaisemmin, päntännyt niitä muistiinsa aina iltaisin perheen ollessa poissa kotoa. Siispä hän tiesi, millä metrolla oli kuljettava. Hän oli myös treenannnut vähän englantia, ja uskoi vakaasti pärjäävänsä sillä kielellä. Armilla oli aina ollut hyvä itseluottamus. Hän ei aikonut ostaa tällä kertaa metrolippua, vaan ajatteli matkustavansa pummilla. Jos tarkastajia näkyisi, niin hän voisi aina leikkiä tyhmää ulkomaalaista ja päästä kuin koira veräjästä.
Armi kerkesi odottaa vain pari minuuttia, kunnes metro tuli. Siellä oli rutkasti tilaa, joten hän istui yhdelle paikalle ja asetti rinkan viereiselleen. Metrossa haisi, ja Armia inhotti. Mutta sitten hän ajatteli, että hänen oli totuteltava siihen. Matka kului äkkiä, Armi vain katseli ihmisiä ja välillä maisemia. Pian hän oli perillä. Hotellin, jossa hänen kuului asua, edessä oli sisäänkäynti maanalaiselle metroasemalle, joten hänen ei tarvinnut muuta kuin nousta portaat ylös, ja hän oli hotellin edessä. Respassa oli keski-ikäinen nainen, joka näytti Armista ihan tyypilliseltä pariisittarelta. Hänellä oli musta mekko ja punaista huulipunaa, ja hänen iltoihinsa kuului varmasti kirjallisuuskeskusteluja ja punaviiniä. Tai ainakin niin Armi halusi ajatella. Armi tervehti naista ranskaksi, ja kirjautui sisään englanniksi. Nainen antoi hänelle avaimen. Hotellissa ei ollut hissiä, joten Armin piti kävellä kolme kerrosta ylöspäin. Eipä se häntä haitannut. Kuten sanottua, hän piti ruumiillisesta työstä.
Hotellihuone ei ollut sellainen pittoreski, joka Armia ällötti, vaan asiallinen ja siisti. Huoneen seinät olivat vihreät, sängyllä oli musta peite, ja savuton-kylttiä ei näkynyt. Siispä Armi poltti taas. Tupakka teki hänen olonsa hyväksi. Tulomatkalla hän oli hieman epäröinyt Alexin tapaamista, ja oli suunnitellut tekevänsä oharit, mutta nyt hänestä alkoi tuntua siltä, että idea olikin hyvä. Hän meni vessaan. Kuten hän oli arvannutkin, siellä oli pesuaineita. Hän kävi nopeasti suihkussa ja puki ylleen puhtaat vaatteet. Sitten hän kävi sängylle mahalleen aikomuksenaan torkkua vähän aikaa, mutta yllätyksekseen hän heräsi vasta vähän ennen neljää. Armi panikoi sitä, että kerkeäisikö hän Lilasiin ajoissa, mutta onneksi se oli lähellä.
Alex odotti häntä baarin pihalla hymyillen. Oli niin kuuma, että he päättivät mennä sisälle, siellä varmaan olisi viileämpää. Pian tarjoilija tuli heidän luokseen. Alex tilasi itselleen kahvia ja Armille Jack Danielsia. Armia harmitti, ettei hän osannut ranskaa, sillä antaessaan Alexin tilata hän tunsi itsensä tyhmäksi suomalaiseksi.
He saivat odotella juomiaan pitkään, vaikka baarissa ei ollut paljoa porukkaa. Lopulta ne kumminkin saapuivat. Armi otti ison kulauksen juomastaan, ja se maistui niin kamalalta, että hänen silmiinsä nousivat kyyneleet. Alex katsoi häntä hieman huvittuneena, mutta Armi ei osannut panna sitä pahakseen.
He kävivät kevyttä keskustelua - tai oikeastaan Alex puhui ja Armi kuunteli. Armi yritti juoda ja sanoi välillä jotain toivoakseen tilanteeseen sopivaa, kuten "ahaa" tai "okei" tai "niinpä". Armista Alexin jutut olivat aika mielenkiintoisia, mutta hänellä ei ollut kokemusta asioista, joista Alex puhui, niin hän ei oikein pystynyt osallistumaan keskusteluun.
Epämääräisen ajan, Armi arvioi, että tunnin ja vartin, päästä Alex lopetti puhumisen. Hän katsoi Armia hyvin tarkkaan.
- Saanko esitti henkilökohtaisen kysymyksen? Alex kysyi.
- Toki.
- Heti kun näin sinut, arvasin, ettet ole lomamatkalla.
- Jaa.
- Ketä sinä pakoilet?
Armi otti epäröi. Sitten hän rohkaisi mielensä, join juomansa pohjat ja otti paremman asennon.
Sitten hän kertoi Alexille kaiken.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Hyvä tarina, saisiko tähän jatkoa?