Ihmiset luulevat tuntevansa minut. Kun puhutaan polttavasta aiheesta, kuten vaikkapa kouluammuskeluista, he katsovat minua ja niiden silmistä voi lukea heidän ajatuksensa: "tiedän, että tämä tuntuu sinusta pahalta/oudolta/kiinnostavalta/vittumaiselta.
Joskus he koskettavat selkääni tai olkapäätäni tarkoituksenaan lohduttaa/rauhoittaa "huomaamattomasti" ja "hyväntahtoisesti", kun luulevat minun olevan vihainen/hämilläni/tuohtunut. He luulevat, että minä aion taas järjestää jonkun kohtauksen, jonka aikana kenelläkään ei ole hauskaa.
Minulla on myös vaikeuksia puhua suoraan. Voin kyllä kertoa, milloin viimeksi kävin vessassa, milloin viimeksi itkin tai milloin viimeksi vedin käteen. Mutta en saa aina sanottua, jos en halua tulla bileisiin, tai jos en halua korjata kaverin polkupyörää. Tässä on varmaan se syy, minkä takia ihmiset luulevat tuntevansa minut. He luulevat, että minä olen heille rehellinen.
Toinen yleinen harhaluulo on se, että minä en välitä mistään. Luullaan, että minulle on aivan sama kenen kanssa tyhjennän viinapulloja tai kuka minua suutelee. Tai että minulle on aivan sama, asunko loppuelämäni Joensuussa, Ylivieskassa tai vaikkapa Mombasassa.
He luulevat, että minä olen täynnä vihaa. He luulevat minun ihailevan Charles Mansonia. Siksi minä pidän mielenkiinnonkohteeni heiltä salassa, en koskaan kerro, että vietin taas yöni lukien Dylan Kleboldin päiväkirjaa, ja siksi minä en enää koskaan voi hankkia itselleni mustaa trench coatia. Enkä varsinkaan koskaan voi aloittaa ampumista.
1999 Eric Harris kirjoitti: "olen täynnä vihaa ja rakastan sitä".
2007 Pekka-Eric Auvinen kirjoitti: "viha, se on asia jota olen täynnä ja rakastan sitä".
Minä en ole.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi