Verhonasi sata huntua
tulit elämääni
kasvoillasi neitseen viaton hymy.
Kynttilöiden hämyssä
aloitit tanssisi
vain minulle tarkoitetun.
Huntu kerrallaan putosi yltäsi
paljastaen uuden totuuden
arpia pahojen ihmisten jäljiltä.
Olit noita, totuus eli käsissä kuin vaha,
sen varjo heijastui seinälle
isäntäänsä suurempana ja ylivertaisena.
Lupasit minutkin tuohon vihkiä,
kuinka tyhjästä tehdään todellisuus
kuinka eletään varjojen alati muuttuvassa maailmassa.
Minun piti vain uskoa ja luottaa,
luopua silmistäni ja korvistani
antaa kieleni taikurien työkaluksi.
Jaksoin seitsemän huntua
seitsemän elävää totuutta
jotka putosivat kolisten lattialle.
Tajusin, etteivät hunnut koskaan lopu
ettei totuus olisi koskaan alasti,
palelevana ja arkana.
Taika menettää tehonsa
kun siihen ei usko vaan epäilee
kun taikuri tekee virheen niin lumous katoaa
ja yleisö poistuu paikalta, pettyneenä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
