Haltianeidon surma

Runoilija Aikio

mies
Julkaistu:
10
Liittynyt: 28.12.2005
Viimeksi paikalla: 21.12.2023 20:15

Asuinpaikka: Helsinki
Sähköposti:
Syntymäpäivä:
23.1.1955
Facebook:

love has time enough <3 




 
 




Unessani luokseni saapui neito, haltia. 
Sen uneksi mä sen tiesin, sillä valveilla
en kauneutta moista 
oisi kestänyt mä milloinkaan.

Niin olennolta kysyin:
- Sä mitä minusta nyt tahdot, 
oi lännen neito ihanin?

Ja lähemmäksi hengen 
mä näin nyt tulevan,
niin että muodon sorjan
näin alta harson valkean 
ja kastepisarat nuo kilvan
jalkojansa suutelivat - 

ja askeltensa jälkiin nousi lehdokit 
kesän keskiyössä tuoksuvat.

- Oi kuolevainen poika maan, 
mua kumartaa nyt et saa, 
sillä tähtein tomua 
me kumpainenkin oomme - 
on kohtaloni mulla 
vain kaukaisempi lie kuin sulla.

Näin virkkoi tuo aatelinen neito, 
sillä silmissäni kyyneleet hän näki, 
kun kauneuttaan 
mun vaikea niin oli kestää - 
ja jalkoihinsa lankeemasta 
vain vaivoin saattoi minut estää.

- Siis sanomasi kerro ja kuolla minun anna, 
sä jalokivi maasta läntisestä, 
sillä heräämistä enää kestää 
en unestani tästä voisi suloisesta!

- Kerro, mikä toiveesi sun oisi, poika maan - 
sen toteuttaa ehkä voisin, sillä jotain hyvää
sulle kerran, tämän yhden tehdä saan.

Tään sanoman kun kuulin, nostin kasvoni,
ja sopertavin huulin
lausuin neidolle mä toiveen syvimpäni:

- Suo siis suutasi 
mun huulillani koskettaa, 
suo hiustesi putousta
mun käsin hellin silittää,
niin untani en tätä koskaan
voi kuolossakaan unohtaa!

Nyt silmissä tuon neidon 
näin ensi kerran kyyneleet, 
kun hän mulle virkkoi 
niin soivin, tummenevin äänin:

- Oi poika maan, toki suudella sua voisin,
mutta rakastavan soisi
en haltiaa sun milloinkaan, 
sillä kansamme ei koskaan 
saata kuolevaista rakastaa.

Sen tiesi hyvin sydämeni, 
kun suuni neidon huulille mä painoin - 
ja käsin värisevin 
varttaan hentoista mä syleilin
ja hiustensa putousta 
niin hellästi ja hiljaa hyväilin.

Luotani ei lähtenytkään neito 
sinä yönä pois, 
kun kuolevaisen kanssa 
tahtoi maistaa rakkautta - 
ja kuinka oma sydän vastustella vois,
kun sylissä on taivaan suloisuutta!

Niin aamun tullen lähti neito lausuen:
- En osaani voi enää muuttaa - 
ja tahtoisikaan en - 
nyt hämäryyteen riudun, 
maan yöhön kalpenen. 
Vain tähyillä voin maata lännen 
sen kirkkauteen kaivaten,
ja haipuessain yöhön tänne 
sua sydämessäin muistelen.

Niin maasta uneni hän poistui,
tuo lännen jalokivi ihanin
ja hurmani mun tuskaks vaihtui -

miks haltian mä surmasin!

Miks tuhosin tuon neidon kauneimman - 
jonka muodon sorjan 
näin alta harson valkean 
ja kastepisaroiden kilvan
jalkojansa suutelevan - 

ja askeltensa jälkiin nousseet lehdokit
nuo kesän keskiyössä tuoksuvat. 





 
oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

Koskettava unisatu, joskus vain näkee tuon kaltaisia unia <3
 

Käyttäjän kaikki runot