Tulva

Se alkoi talojen ullakoilta. Mereltä puhaltava tuuli repi kattopellit paikoiltaan ja viskoi ne kauas piha-aitojen yli, niiden paukahtelevassa äänessä kaikui myöhäissyksyn myrsky. Minä istuin käpertyneenä siihen suojaiseen kallionhalkeamaan, jonka Miska oli löytänyt viime kesänä etsiessään kotkanpesiä.

- Siellä sinä olisit turvassa.

Näin kuinka savupiiput murtuivat ja pyöreät ullakkoikkunat särkyivät räsähtäen, välkehtivän lasipilven läpi lensivät mustat linnut. Tuuli kiskoi mukaansa kaiken unohdetun tavaran: raajarikkoiset tuolit, pölyiset kappaverhot, valokuvakansiot ja nukkaantuneet pehmolelut tummine nappisilmineen. Ja yhä korkeammalle ne kohosivat, yli kattojen, yli kallion jossa minä erotuin pienenä kalpeana pisteenä, sormenkynnen kokoisena.

Pihalla juoksivat miehet lepattavissa takeissaan toistensa ohi, toisiaan päin, keräsivät talteen palasia jotka he muistivat jälleen. Äidit kiskoivat huutavia lapsia ulos sortuvista taloista ja katsoivat voimattomina kuinka sade syöksyi sisään läpi haljenneiden kattojen. Korkeina vaahtopäinä se tavoitti viimein alakerran ja ne muutamat, jotka rakensivat pelastuslauttoja saranoiltaan revityistä ovista. Ja jossakin lauloi valkohiuksinen vanhus yksitoikkoisella äänellään ja odotti veden nousua.

Silloin minä kohotin katseeni ylös ja näin Miskan. Hän istui punatiilisen piipun jäänteiden päällä heilutellen jalkojaan. Tiesin hänen polttavan Sunnivalta varastamiaan pikkusikareita, lähettävän savumerkkejä, jotka painuivat hiljalleen kohti maata:

Huomenna
tätä kaupunkia
ei ole.