Nukketeatteri on valmis, mutta näkymättömistä langoista kinastellaan puusepänverstaalla.
Mestari on vanha, kisälli kuihtunut muisto pojasta, joka hiutui hirsien väliseen pellavariitteeseen kun mieli ei enää jaksanut muistaa. Hinkuyskä, keuhkomätä, tuberkuloosi ja ullakkoasunnosta kadulle heitetyn laskiämpärin sisältö köyttää mielenrauhan takilaa, kiristää surun rajan, veltostuttaa anteeksiannon voiman.
Puunukke haluaisi elää, mestari haluaa siittää ja hallita syntymää, mutta vaimon kohtu on haudattu mustan surman kainaloon.
Aurinko valehtelee yölle, että on aika jo ja nykii nuken ylös, mestarin syli on yhtä luinen kuin tammisen nuken palikkaraajat. He puristuvat huomiseen mahdottomilla toiveilla. Kylmyys ei luovuta. Lämmön viri on vain lasisilmien kiillossa. Elämän rajaviivat takovat muistoista kitiseviä saranoita, jotka ruostuvat ensimmäisen ilon yrittäessä kääntää tuskaa rauhaksi.
Kaksi kylmää olentoa hankautuvat vasten toisiaan, hiertyvät syvälle toistensa sydämiin, kipeä on kipinä, joka tarttuu sielun kiehiseen. Koskemattomat ovat jälleen koskettuja, ruoste hylkää raudan ja vaihtaa itsensä rakkauden patinaksi.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi




Kommentit
nimeämättömästä
luonteenlaadusta
saatuaan mielihyvää
suo kiitoksen osoittain:
Kuten elämää,
saattaa hetkisen kestää
ennen kuin leikkaa,
kokonaisuuden osaa
vain ottain olematta
Lennellessänsä
(-prunella modularsis-)
hihittelynsä
saattaa olla tarttuvaa,
vaan kunne kuulututtaa...
Sivut