Lapsuuden kaunis ratsuni, mielikuvitukseni
onnea hehkuva, satumaailmaan kantava
innosta potkiva, salama kiitävä taivaalla
laukkasit kuin tuuli yli niittyjen
kannoit läpi yksinäisyyden, pimeyden
veit aina kotiin pienen taakkasi
vahvana lapsi selässä laukkasit.
ja kun murheet minua jahtasi
sinä aina kovempaa laukkasit
eivät koskaan meitä kiinni saaneet
oli vain lapsen unelmat, lapsen haaveet.
kun aika kului, alkoi todellisuus meitä saavuttaa
et kerennytkään pois murheen alta
askeleesi alkoivat laahustaa
ja lopulta minä astuin pois satulalta
voidakseni antaa sinun levähtää
en muulla tavalla voinut kiittää.
vierivät vuotesi
minä vanhenin
sinä hälvenit
en tahdo olla vielä niin painava
ettei sinunkaan jalkasi ole enää minua kantava,
nyt silitän viisasta päätäsi
yritän parantaa niin vanhoja, hauraita jalkojasi
että vielä kerran vanha ratsu nousisi
minut muistoihin täältä veisi
lapseksi minut taas tekisi.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
