Berggasse 19

Kävelen yksin valtatiellä enkä tiedä missä olen. Kello näyttää olevan kolme yöllä. Yritän soittaa, mutta akku on tyhjä. Mielialan on pysyttävä korkealla siitä huolimatta. Mikään ei saa mennä vikaan. Huomenna on tärkeä päivä. Pakko päästä täältä pois. Auto takanani pysähtyy enkä tiedä kuka se on. Peloissani nousen verenpunaiseen vanhaan autoon. Tummahiuksinen nainen ajaa autoa ammattitaitoisesti ja polttaa tupakkaa. Filtteriin jää huulipunan leima aivan niin kuin lukusissa elokuvissa. Hän ei sano mitään, tuijottaa vain sateista maantietä. Tuulettimen hihna läpättää kojelaudan takana ja kysyn hieman voimakkaammalla äänellä. Kuka olet?
Olen mielikuvituksesi. Se vaarallinen nainen, jota olet aina halunnut.
Vastaan hätäisesti: jätä minut tähän, minun täytyy olla huomenna valmiina.
Nainen vastaa: turhaa kiiruhdat. Olet huomenna voittoisa.
Mistä sen voit tietää?
Nainen hymyilee ja melkein nauraa. Olen psyykkeesi!
Onko minulla siis naisen psyyke?
Ei, mutta haluat alitajuntaisesti naisen ohjata omaa psyykettäsi.
Miksi? Kysyn häneltä.
Nainen vastaa. Koska se tekee sinusta vahvemman, tasapainoisen.
Minä olen vahva!
Miksi sitten olit peloissasi kun nousit autoon?
En minä tiedä!
Käännän katseeni naiseen. Hän näyttää tutulta. Paitsi että olin tottunut tuntemaan hänet vaaleahiuksisena enkä ollut nähnyt hänen ikinä tupakoivan.
Minähän tunnen sinut!
Tottakai tunnet, kuten sanoin olen alitajuntasi. Etkö muista?
Muistikuvat ajoittuvat neljän vuoden taakse. Näin naisen viimeksi neljä vuotta sitten eduskuntatalon portailla.
Nainen pysäyttää auton. Hän siivoaa takaikkunan syksyisistä lehdistä, koska lasinpyyhkijä ei näytä toimivan. Tietysti ihan järkevää, jotta näkee taustapeilistä muut autot. Hän näyttää kirjoittavan huurteiseen takaikkunaan jotain. Luulen että hän vitsailee jotain. En kiinnitä huomiota kuitenkaan kirjoitukseen. Nainen palaa autoon ja sanoo. Sinun täytyy poistua tästä autosta. Kysyn taas tutun kysymyksen. Miksi? Mene nyt vain ja antaa suudelman otsaani. Toteutan naisen pyynnön ja astun autosta tien varteen. Auto kiihdyttää ja moottorin kahdeksan sylinterin harmoninen ääni katoaa pikkuhiljaa auton kadotessa mäen taakse. Huomaan auton takalasissa numeron 19. Sen kai nainen oli piirtänyt ja myös jotakin kirjoitusta, josta en saa selvää. Auton punaiset takavalot katoavat ja tulee pilkkopimeää.
Palaan tajuihini, ärsyttävä ääni tulee matkapuhelimestani. Mietin hetken, että sehän toimii. Aamu alkaa valjeta ja aurinko päästää ensimmäiset valonsäteensä läpi paksun metsikön. Herään omasta autostani. Matkapuhelimen herätys oli asetettu herättämään viideltä aamulla. Nyt asiat alkavat selvitä. Aikaa olisi vielä neljä tuntia tulevaan seminaariin. Auton penkillä oleva muistitikku on laukun päällä niin kuin pitääkin. Tikun sisällä on esitelmäni. Koko yön kestänyt ajo oli saanut minut pysähtymään lepopaikalle. Olin ajatellut levätä hetken, koska silmiä aristi. Nyt oli jo aamu ja oli aika kiiruhtaa. Mutta uni jäi mietityttämään, miten outo ja todentuntuinen se oli. Onneksi auto toimii. Unessa se oli jättänyt välille. Bensaakin on tankissa vielä runsaasti. Käynnistän auton ja kiihdytän kohti pääväylää. Juuri ennen kuin ryhmityn oikealle kaistalle taustapeli näyttää jotakin omituista. Takalasissa on jotakin kirjoitusta ja se näyttää tutulta. Ajan auton uudestaan tien sivuun, irrotan kiireesti turvavyön ja juoksen takalasille. Takalasissa on numero 19 ja viettelevällä käsialalla kirjoitettu teksti Berggasse. Berggasse 19. Näyttää jotenkin ulkomaalaiselta osoitteelta. Kadunnimeltä ehkä. Ilmeisesti saman osoitteen oli kirjoittanut unen nainen.
Pyyhin takalasin puhtaaksi. Menen autoon ja otan matkapuhelimen esille. Kirjoitan selaimeen hakusanaksi Berggasse 19. Useita osumia löytyy. Olin ollut oikeassa, koska kyseessä on osoite. Osoite kuuluu Wieniläiselle museolle. Museolle, jossa Sigmund Freud oli pitänyt vastaanottoa 1900- luvun taitteessa. Kyseessä oli sama Freud, josta niin sanonut viisaat ihmiset puhuvat tehdäkseen itsestään vielä viisaamman. Minua oli aina naurattanut jonkun puhuessa freudilaisesta ajattelutavasta. Mutta muistan kyllä lukion psykologian tunnit, vaikkei se itse aineena kovin paljon kiinnostanut. Suuri hämmennys vain valtaa mielen, nyt on outoja asioita tapahtunut.
Katson vielä matkapuhelimen näyttöä. Automaattinen sähköpostitoiminto ilmoittaa yhdestä saapuneesta viestistä. Lähettäjä on lähettänyt viestin 5.32. Avaan viestin ja tuttu nimi muutaman vuoden takaa oli kirjoittanut otsikon. Onko jokin hätänä? Viestissä lukee: Hei! Soitit aamuyöstä. Sanoit vaan että voidaanko tavata? Sanoin että sopii, mutta katkaisit saman tien puhelun..Minua jäi vaivaamaan että onko kaikki hyvin? Lähden tästä töihin, mutta soita minulle päivällä. Itse asiassa olen jo pitkän aikaa halunnut soittaa sinulle mutta en ole viitsinyt…No joka tapauksessa onhan kaikki hyvin?
Katson matkapuhelimen asetuksista tietoja soitetuista puheluista. Yksi soitto 3.25. Henkilölle, jonka kanssa olin oletettavasti jutellut unissani tai ainakin unen nainen muistutti häntä. Pelko alkoi ahdistaa minua. Todellakin outoja asioita tapahtuu.
Lähetän sähköpostia takaisin. Moi, anna anteeksi en todellakaan halunnut häiritä sinua, olen tässä ajelemassa sinnepäin pitämään esitelmää. Toivottavasti poliisi ei näe minua kun käytän matkapuhelinta ajaessani…Kaikki on hyvin. Olin ilmeisesti vahingossa soittanut sinulle kun olin väsyksissä. Tavataanko vaikka eduskunnan kahvilassa? Kai olet töissä vielä siellä? Sanotaanko vaikka kello 17? Ps. Onko sinulla vielä vaaleat hiukset?…ihan vaan jotta tunnistaisin sinut monen vuoden jälkeen.
Laitan matkapuhelimen taskuuni. Kello on pian seitsemän aamulla ja määränpää häämöttää. Aamukin valkenee yhä aurinkoisempana sateisen yön jälkeen. Katson uudestaan kännykkää. Yksi uusi viesti. Avaan viestin jossa lukee lyhyesti mutta ytimekkäästi. Sopii. Ps. Olen nykyään mustahiuksinen. Onnea esitykseen!