Kaikki me
särkyneitä,
elämän kolhimia
– ihmisiä.
Tarkasti kätkemme ja peitämme
muiden silmiltä sielumme haavat.
Toivoen silti niin,
että joku näkisi, kysyisi
”Mitä kuuluu?”
Pysähtyisi, kuuntelisi, välittäisi.
Monesti liian kiire,
kuljemme ohitse kuulematta
kuinka huutaa.
Pelkäämme pysähtyä, nähdä
miten sattuu.
Keksimme syitä, selityksiä
– Miksi?
Sinä et kulje ohi.
Pysähdyt,
pyydät päästä sisään.
Uskallanko avata,
käskeä peremmälle.
Pelkään,
vaikka tiedän
Sinä tunnet minut jo.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi