kauneimmat ovat särkyneitä

En minä sinua enää näe, vaikka niin toivoisinkin. Sen takia en osaa enää löytää sinusta huonoja puolia, en muutenkaan koskaan uskonut kauniiden ihmisten omaavan huonoja puolia,ei sinussa sellaisia ollut.

Jokaisesta ihmisestä ja heidän piirteistään voisi tehdä äärettömän pitkän listan, monta pitkää mietekarttaa ja piirtää niihin loputtomia teitä ja polkuja, joita kukaan muu ei oikeasti ymmärtäisi.
Sinä olit niin ihmeellinen, ja pidin siitä miten näit asiat. Ajattelin, että kun vuosia sitten tutustuimme, olin maailman onnellisin. Sain kertoa kaikille,että omistin sinun kaltaisen ystävän, enkelin ilman siipiä. Kunpa se olisi niin nytkin..

Tahdoin auttaa kaikkia, sinä olit aina sanomassa ja vannomassa,että minusta oli siihen. Sinä olit lupaamassa,että jos epäonnistuisin,olisit ottamassa kiinni ja valmis nostamaan minut jälleen ylös. Tahtoisin edelleen auttaa hirveän monia, en vain enää uskalla edes yrittää. Tahtoisin,että olisit edelleen sanomassa sen pienen pienen lauseen ”Sinusta on siihen” Olisit sanomassa sen, jotta uskaltaisin yrittää ymmärtää muitakin. Nyt en vain uskallakaan, tai tuntuu etten osaisi tai riittäisi. Että kun yrittäisin auttaa, pilaisin hirveän paljon kaikkea. Mutta ei tähän ollut mitään tällaista tarkoitus kirjoittaa.

Ajattelin kirjoittaa kauniista asioista, joita sinussa niin huomasin. Sillä minulle sinä kirjoitit kerran pienen lapun, jossa oli lista kauniista asioista minussa. Ja kerran sain eräältä toiselta kirjeen, jossa oli samanlainen lista, mutta erilaisilla asioilla. Ja voin täysin sanoa rakastavani niitä, rakastan sitä tunnetta, kun alkaa tärisemään ja paniikki tulee yöllä niin, että menee ihan sekaisin ja sitten itkunsekaisilla silmillä lukee niitä sanoja, ja hymyilee vaikkei niistä mitään ymmärräkään. Liian sekavaa.

Tahtoisin kovasti saada jonkun muun ihmisen myös hymyilemään, muistamaan kauniita asioita itsessään, silloin kun täytyykin olla yksin, eikä saa ketään lähelleen, mitenkään. Mutta en uskalla enää yrittää saada ihmisiä hymyilemään,koska pelkään satuttavani heitä. Pelkään,koska et ole enää nostamassa minua ylös.
Ensimmäiseksi kirjoitan sen miten sinä olitkaan pieni, olin äärettömän kateellinen sen takia siitä sinulle.
Myös hento ja hauras, kuten tahtoisin minäkin olla. Haurautesi oli niin kaunista. Ei,et ollut heikko, vain hauras. Niin kauniin hauras,olit omalla tavallasi särkynyt. Mutta kuitenki aina valmis auttamaan viimeiseen asti.Et näyttänyt haurauttasi kaikille,olen siitä surullinen,koska mielestäni se oli sinun kaunein piirteesi. Tai ehkä olen vain sairas ajatellessani,että kauneimmat ovat särkyneitä. Mutta oli miten oli,sinä todella olit kaunis. Ja sinun vaatteesi olivat aina ihanat, ja sait ne näyttämään päälläsi kauniilta. Kasvonpiirteesi. Ohuet kätesi. Jalkasi. Kaikki tämä. Mutta ennenkaikkea se sinun lämpösi ja rakkautesi määrä. Se,miten sait minut aina uskomaan siihen,että olen täällä jotakin varten. Se miten sait minut tuntemaan itseni hyväksi ja tärkeäksi. Olisin tahtonut joskus askarrella sinulle laatikon, päällystää sen kauniisti ja täyttää sen asioilla, jotka muistuttaisivat sinua siitä,että olet ihana. Olisin kirjoittanut sen täyteen suloisuutta, jos vain olisin osannut. Olisin kyllä tehnyt sen surkeilla kädentaidoillani,jos olisin vain tiennyt,että elämäsi jää näin lyhyeksi.Enkä tiedä, mitä voin tehdä nyt, koska et ole täällä enää hymyilemässä ja kannustamassa minua. Voin vain luvata,etten ikinä unohda sinua, rakas ystäväni. Voin luvata,etten unoda meidän vuosien muistoja. Viimeinen kehotuksesi minulle oli,että ”Jaksathan vaikka, mitä tapahtuisi” Minä lupaan yrittää jaksaa, sinun takiasi, vain sinun.

Tarvitsen sanoja, tahtoisin ja toivoisin niitä sanoja takaisin, sillä ne ovat poissa enkä saakaan niitä takaisin. En tiedä yhtään, miten paljon olen asioita tehnyt väärin, kamalan paljon, ja minulla on ikävä. Vaikka vain sinun sanoja, sillä ne olivat maailman kannustavimmat sanat. Sanoit olevasi joskus kylmä, mutta se voi olla osa luonnetta tai mieltä, ja se oli osa sinua. Mutta se ei ollut sellaista kylmyyttä,mitä ihmiset kuvittelevat. Koska niille,joista välitit,olit aina uskomattoman lämmin ihminen. Et sinä minulle ikinä kylmä ollut.

Tiedätkö,kuinka tahtoisin vielä joskus tuntea,kuinka luottaisit. Tuntea sen,kuinka minä sain luottaa sinuun. Lunta,talvea,naurua,kesää,sykysä,aurinkoa ja kaikkea. Minun on ikävä kaikkea sitä mitä sinusta opin tuntemaan. Voin edelleen ylpeillä sillä,että minulla on sinun kaltaisesi ystävä, nyt vain enkeli siipien kanssa. Ehkä sinä olitkin liian hyvä maailmaan? Mutta nyt on enää yksi lause, enkä tahtoisi sen katoavan:Miksi näin? En ymmärrä,en tule koskaan ymmärtään. Aina joskus viesteissäsi tai puheissasi tuli julki yksi suurtakin suurempi sana ”a u t a” ja sinä kysyit aina minulta ”Voitko auttaa?” Vastasin sinulle joka kerta myöntävästi,koska rakastin sinua. Ja koska halusin auttaa, sinäkin autoit minua lukuisia kertoja. Voin vain pyytää anteeksi sitä,ettei minulla ollutkaan voimia auttaa sinua kaiken yli,enkä omistanut tarpeeksi vahvaa liimaa,jotta olisimme saaneet repeämäsi paikattua. Anteeksi rakas, halusin todella auttaa. Nyt voin vain toivoa,että saan jostain samanlaisia kannustavia sanoja,kuin sinulta. Että jaksan taas uskoa siihen,että minuakin tarvitaan johonkin. Minulla ei ole aavistustakaan mistä,mutta minähän en luovuta. EN JUMALAUTA LUOVUTA. Täytän viimeisen toivomuksesi, sen että minun täytyy jaksaa, sillä haluan vielä todistaa,että kauneimmat todella ovat särkyneitä. Niin kuin sinäkin.