Minä öisin uppoudun miettimään
Kuinka paljon toivoin ja odotin
Ettet joutuisi sittenkään lähtemään
Vaan jaloillasi sinut taas näkisin
Mutta liian pian jouduin huomaamaan
Että varjon enää sinusta tavoitin
Ja pian jouduin siitäkin luopumaan
Mitä koskaan toivoa uskalsin
Koska elämä kuitenkin vie mitä vie
Etkä koskaan saa sitä takaisin
Vaikka ottaisit vastaan sen raskaimman tien
Ja antaisit kaiken, mitä täytyykin
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Monesta täällä on luovuttava, ennen kuin kaikki päivät illassa ovat.
Tämä koskettaa
koskettava runo.
Kauniisti kirjoitettu, kaipaus, sen tuntee. Jonkilaisen hyväksynnän lukee riveiltäsi, vaikka sattuu, ehkä aivan liikaakin. Voimia!