Umpikuja

Pimeimmät polkuni ovat sijoittuneet pääni sisään. Miksi minun pitäisi uskoa olevani jotain, mihin en kuitenkaan usko.
Kerran uskoin pystyväni elämään kuten muut.
Valhe.
Itsepetos.
Mitä saisinkaan aikaan ilman rajoituksia, ilman aivoja.

Kuten jo sanoin. En pysty selvittämään sisäistä piinaa.
Unohdettua.
Unohtumatonta.
Kerran se vain ottaa silmistä valon
ja kerran se vie elämänhalun.
Voisinpa keskittyä siihen mitä on ja jättää olemattomat rauhaan. En kuitenkaan toimi näin.
En tiedä itsekään miten toimin.. vai toiminko laisinkaan. Viisi kertaa olen toistanut asiat mielessäni. Viisi kertaa olen ne sieltä poistanut..
ja aloittanut alusta.

Kerro minulle mitä tahdot.
Vastaanko mihinkään, siitä en tiedä.
Mutta kuinka paljon sanoja voi mahtua ajatukseen? Loputtomasti.
Viestejä jätän jälkeeni, rikon harmonian, rikon sanoman.

Sekasortoa kun on loputtomasti ympärillä. Ihmisiä. Ajatuksia.
Tunteita.
Mihin pitäisi uskoa, mitä pitäisi kuunnella, järki ei koskaan tule olemaan osana elämää.
Eikä myöskään sielua. Eikä tämä ole reilua.

Ehkä otan uuden suunnan, vain palatakseni siihen mistä lähdin. Tai ehkä otan käteeni kynän ja kirjoitan ylös asiat mitä en halua käsitellä.
Sitäkään en tee.

Loppujen lopuksi huomaan olevani umpikujassa kuten aina. Yksin kävellen pimeillä kujilla. Pääni sisäisillä typerillä kujilla.

Umpikujilla.