Rakkaalleni

Kaukaiset talojen valot näyttävät pieniltä tulikärpäsiltä mustan lakanan päällä. Ne sinkoavat ikkunan ohitse parinsadan kilometrin tuntinopeudella, häviävät ikuisuuteen. Kylmään ikuisuuteen. Ikuisuuteen, jossa yön pakkanen heräilee, jossa hyppytornien valot erottuvat selvänä maamerkkinä ja jossa kaksi radiotornia katselee hiljaisuutta jylhänä rinnakkain.
Juna seisahtuu asemalle ja ovien avauduttua pääsen minäkin ulos ikuisuuteen. Kylmä näykkäisee poskiani ja yritän kaivautua syvemmälle kaulaliinani uumeniin. Mutta vaikka minä pukisin uuden kerroksen vaatteita päälleni, vaikka piilottaisin villasukat jalkaani ja asettelisin lämpöpullon iholleni, en minä lämpenisi. En, vaikka saisin omistukseeni oman pienen auringon. Koska kuori, joka on tyhjä ja ontto sisältä, ei pysty lämpenemään. Sydän, joka ei saa polttoainettaan, rakkautta ja onnea, ei voi hehkua ja lähettää lämmönsäteitä ruumiin kaukaisiin kolkkiin. Ja minun polttoaineeni oli jäänyt kauas toiseen kaupunkiin. Sadan kilometrin välimatka yrittää pimeydellään pelottaa viimeisetkin energianrippeet tiehensä, mutta vaikka minun ja elämäni energian, onnen ja ihanuuden, välissä olisi valtameri, muuri, vuoristo ja suoalue, ei rakkauteni kuolisi. Eikä se kuole nytkään, vaikka ikävä raapiikin ja yrittää sydän parkaani repiä riekaleiksi.

Kaupunki tuntuu vieraalta, vaikka olen kulkenut siellä monet kerrat, monissa tunnetiloissa. Milloin sitä on itketty, milloin naurettu, milloin vain katsottu tiiviisti kohti juna-asemaa, toivoen jo odotetun rautahevon saapumista Helsingistä. Ja vaikka monet kerrat olin kulkenut yksin näitä ruman kaupungin katuja, nyt osaan yhdistää sinut jo niin moneen asiaan. Kun astun sisään ostoskeskukseen, muistan heti suudelmat liukuportaissa. Ja kun tilaan pirtelön pikaruokapaikasta, muistan, kuinka me istuimme syömässä viereisessä pöydässä ja nauroimme tilanteen antiromanttisuudelle.
Sinä olet joka paikassa. Mutta silti minä en näe sinua.

Ikävä tuntuu liian läheiseltä. Ja oudolta. Niin monena päivänä olin ollut luonasi, että siitä alkoi muodostua jo tuttu ja turvallinen tunne. Kun heräsi hymy huulilla, nukahti hymy huulilla. Tiesi, että huomenna ei olisi vieläkään syytä suruun vaan nauruun ja onneen. Nyt kuitenkin välimatka oli palannut keskuuteemme, ja kun astuin ostoskeskuksen lämmöstä ulos pimeään ja kylmään keskustaan, halusin purkaa olon jotenkin. Puhelimen tuuttaus saa aina odotuksen heräämään ja koko mielen virittäytymään.

Ystävä vastaa. Kysyn, onko paha tilanne.
"Makaan tässä alasti."
Mitä ihmettä? Yäk.
"Olen mallina. Rakas piirtää."
Vai se olikin syy. Aika söpöä.

Ei purkauksesta tule mitään. Ystävä on onnellinen. Rakkaansa luona, rakkaan kotona, katselee tätä rakkautta täynnä ja tuntee, kuinka rakas tuntee samoin. Katsoo omaansa samalla tavalla, kun minä katson sinua. Mutta silti minusta tuntuu, että minun rakkauteni on suurin, ettei kukaan pysty tuntemaan näin paljon tätä lämpöä ja onnea kuin minä, kun nään sinut.
Minä kosketan sinua sormenpäilläni, minä painan nenäni sinun niskaasi ja vain vedän sisääni sinun huumaavaa tuoksuasi. Ja minä silitän sinun hiuksiasi, suutelen sinun huuliais ja tunnen sydämessäni olevani maailman onnekkain ja onnellisin. Kun sinä olet siinä vierelläni, kiedot itsesi ympärilleni ja tunnen sykkivän sydämesi, oma sydämeni saa energiaa ja minä hehkun. Kun minä kävelen sinun sormistasi lempeästi pidellen kylmään pakkaseen, minä en palele, koska minä en tällöin ole ontto vaan täynnä rakkautta.

Bussi kuljettaa minut pois kaupungista, yhä kauemmas energiani, valoni, lämpöni luota. Jättää minut kylmälle pysäkille, missä tuuli nappaa oitis kiinni hiuksistani. Puhelimen hentoinen sointu saa minut vastaamaan.
"Missäs tyttö on?"
"Kotonahan minä."
"No hyvä, ajattelin, että olet vielä Helsingissä."
Niin minä olenkin. Vaikka ruumiini onkin täällä, mieleni jäi rautatieasemalle. Istuutui rakkauteni viereen, otti tätä kädestä, suuteli pehmeästi poskea ja käveli vierellä rakkauteni sängyn päätyyn kerälle nukkumaan.

Kotona onnellisuus räjähtää, kun ovi aukeaa ja valot syttyvät. Iloisia, onnen täyttämiä katseita lattiatasosta, viuhahduksia ja onnellisia haukahduksia, hännän heiluntaa, hyppimistä ja ympäriinsä juoksemista. Ja minä hymyilen, nauran ja silitän, suukotan kahta pientä kirsua. Otan kaksikon mukaani takaisin pimeään, kävelemme yhdessä alitse kelmeiden katuvalojen, katselemme kaukana lepääviä tulikärpäsiä ja hölkkäämme asvalttitietä pitkin alas hiljaiselle Kouvolatielle ja vasta siellä kylmä kutittaa keuhkojani ja pyytää hidastamaan vauhtia.
Sinä kuljet ajatuksissani, annat pientä energiaa, joka jaksaa kuljettaa minua silloinkin, kun olen kaukana. Pieni toive siitä, että sinä olet onnellinen, pitää minut hengissä. Että sinä olet onnellinen, kun istuudun viereesi, että olet onnellinen, kun tulen luoksesi. Että olet onnellinen saapuessasi syliini ja onnellinen jopa silloinkin, kun välimatka nauraa ivallista nauruaan ja ikävän peto raatelee sisältämme. Se pitää minut elossa. Vain pieni ajatus, että olet onneton, peloissasi tai yksin saa sydämeni kavahtamaan. Energiavana kapenee ja painautuu kivuksi rintaani, keuhkoihini ja koko ruumiiseeni.

Kipuamme pimeälle mäelle, jatkamme matkaamme kotiin päin takaisin. Kahdeksan tassua, kaksi jalkaa, kuljettavat meitä pimeällä tasanteella, vilkkuvien tähtien alla, kylmän huurun leikitellessä suumme läheisyydessä. Ja minä jankkaan päässäni kysymystä, joka välillä yrittää tukehduttaa minut ja välillä saa olkapäät painumaan kasaan; Oletko onnellinen?

Koska minä olen. Onnellinen niin kauan, kuin minulla on sinut.