Kotka-Pariisi

Runoilija amap

nainen
Julkaistu:
8
Liittynyt: 6.3.2008

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

Uneliaita ajatuksiaan ylös kirjaava, lepakoksi haukuttava, joka hymyillen ratsastaa valkealla ratsullaan kesäsateen ropistessa.
 

"Mitä sinä haluaisit nyt tehdä?"
"Mmm."
"No mitä?"
"Ehkä pussata erästä."
"No toivottavasti et kuitenkaan ketään Ranskan kuumaa kollia."
"Pidä sinä kollisi. Varsinkin nämä ranskalaiset."
"Mä tykkään enemmän kisuista."
"Mmm."
"Mitä sä mietit?"
"Mitä sä luulet? Tai ennemminkin, ketä sä luulet?"

On niin pimeää, että tuntuu kuin minut olisi sullottu punottuun perunasäkkiin.
Venytän käteni niin pitkäksi kuin vain pystyn. Sormillani tavoittelen kaukaisuutta, valoa pimeyden takaa, mutta en vain ylety. Koitan silmiäni tihrustaen tavoittaa valoa mustan massan kupeesta, mutta en näe sitä. Ihoni yrittää tunnistaa valon aiheuttaman lämmön, mutta ainoastaan viileys huokuu huoneessani.
Matkapuhelimeni makaa paksulla tyynyllä, lepää kankaan kuopissa. Huokuu vieläkin hiljaista hehkua. Huokuu sinun ääntäsi.
Kun kuuntelen puhettasi, on vaikea kuvitella, kuinka paljon maata ja vettä mahtuu välillemme. Peltoa ja metsää. Kuinka raha on tullut esteeksemme. Kotka - Pariisi. Tuhansia kilometrejä, satasen arvosta euroja.

Ja silti minusta joskus vielä tuntuu, että kun katson ulos ikkunastani, sinne mustaan pimeyteen, minä nään valon. Valon, joka nyt ei ole enään luonani. Valo hymyilee minulle oman ikkunansa takaa, vilkuttaa ja antaa lentosuukon ikkunalasien lävitse. Pimeyden halki suoraan sydämeeni. Valo ei itse pelkää pimeyttä. Aina, kun katson valon kirkkaaseen hehkuun, se saa minut hymyilemään ja tuntemaan oloni turvalliseksi ja rakastetuksi.
Mutta nyt valo on poissa.
Sadepisarat hyppäävät taivaasta ikkunaani vasten, kuin ivallisesti ropisevaan sävyyn samalla nauraen.

"Milloin sä tulet takaisin?"
"Mä en tiedä vielä."
"Mikset sä tiedä? Mitä sä siellä teet?"
"Se on niin monimutkaista."
"Miten voi olla niin monimutkaista kävellä kentälle, nousta koneeseen ja palata kotiin?"
"Tietäisitkin, miten vaikeaa se on."

Ja vaikka minä aina vannoin, kun kerroit minulle tämän päivän tulevan, etten itkisi, minä itken. En aluksi edes huomaa sitä, en tunnista itkuksi. Katson vain pimeyteen, odottelen valon syttymistä mustuuden syövereissä, kun pisara putoaa poskelleni. Se pisara ei tule ulkoa lasin takaa, vaan vierii salakavalasti alas silmäkulmastani. Ja vaikka sysään kyyneleen sisukkaasti pois hihallani, päättää menehtyneen kaveri auttaa kumppaniaan tekemällä saman tempun. Hyppää alas silmäripseltä, kierii poskeani pitkin leualleni. Muistuttaa kivusta, joka pistää valmiksi ahdistunutta sydäntäni.
Oikaisen jalkani sängylle ja hetkeksi yritän katsella jotain muuta. Katossa roikkuvaa sulkakoristetta, unisiepparia, jonka vanha intiaani oli antanut minulle jo vuosia sitten. Minun silmissäni intiaanisetä oli tullut suoraan Perusta kirjavalla mustangilla, ja olin ollut asiasta niin innoissani, etten huomannut tämän pukeutuneen tekonahkaan, omistavan Amerikkalaisen pepsodenthymyn ja säilyttävän yhä hintalappua ruskeissa bootseissaan. "Noin söpö tyttö ansaitsee kauniit unet", oli vanha intiaani sanonut ojentaessaan siepparin. "Se häätää pahat henget luotasi. Se myös takaa onnen omistajalleen."

"Mun on ikävä."
"Häh?"
"Mun on ikävä sua."
"Munkin on sua."
"Etkö sä tosiaan voi palata?"
"Sä tiedät jo vastauksen."
"Tulisit kotiin."
"Mä en pysty."
"Tulisit mun luo."

Minun tekee mieli nousta istumaan, jotta voisin taas kerran kurkistaa pimeyteen. Ainoa ongelma on se, että tiedän sen olevan turhaa. En minä nää valoa. En minä nää Pariisiin saakka.
Minun tekisi mieli soittaa sinulle, kuulla jälleen äänesi. Yhä uudestaan ja uudestaan. Minulle olisi sama, mitä sinä oikein puhuisit - voisit puhua säästä tai kahvilassa töpeksineestä tarjoilijasta tai vaikkapa uusimmasta kenkäparistasi. Kunhan saisin kuunnella ääntäsi, vaipua lepoon sen kanssa. Ja tietäisin, ettei minun tarvitse ikinä menettää ääntä uudestaan.
Miten voisin saada rauhan mielessäni? Miten muka jaksaisin odottaa? Kuinka voisin elää elämääni päämääränäni se päivä, kun sinun silmäsi nousevat loistamaan aurinkolasien takaa, kun hiuksesi hulmahtavat Suomen viileässä tuulessa, jos et itsekään tiedä, mikä päivä se on. Miten voisin ympyröidä sen päivän kalenteristani ja laskea kuluvaa aikaa, kun en tiedä, mikä päivistä on se oikea. En voi valita vain yhtä, enkä koristella sitä pikkuruisin sydämin. Pitäisi koristella koko kalenteri uuteen uskoon, jokainen päivä jokaisen kuukauden kohdalla.

Kampean itseni ylös sängyltä ja kuljen äänettömin askelin kohti keittiötä. Se tuntuu olevan pienen ikuisuuden päässä, vaikka matkaa ei ole kuin muutaman hassun metrin verran. Tartun virvokepulloon, ensimmäiseen joka osuu sormiini, kun saan jääkaapin oven avattua yhden epäonnistuneen nykäisyn jälkeen. Jääkaappini on kuin ailahtelevainen mieli - joskus se antaa mielellään sisällään lepääviä antejaa, kun joskus ovi pitää kiskoa lähes saranoiltaan edes yhden juustoviipaleen saadakseen.
Limsa ei ole sitä, mitä minä yleensä juon. En edes muistanut, että omistaisin koko pulloa. Se oli levännyt jääkaapissa pitkän tovin, odotellen ainoaa ihmistä, jonka tiesin kyseiseen litkuun koskevan. En vieläkään voi ymmärtää, miten halvin mahdollinen, mielestäni pahanmakuinen marjalimu voi mielestäsi olla parasta juomaa heti oluen jälkeen. Pidin pulloa aina varmuuden vuoksi jemmassa, jos sinä vaikka poikkeaisit kylään päivälenkkisi yhteydessä tai muuten vain janoisena. Krapulassakin joit marjalitkua paljon mieluummin kuin maitoa. Ja siksi ostin aina sitä mukaani kauppakäynnin yhteydessä. Näytän tekeväni niin vieläkin.
Istuudun takaisin sängylleni ja luon vielä viimeisen katseen pimeyteen. Sade ilkkuu yhä olotilaani, eikä valoa vieläkään näy mustuuden toisella puolella. Edes pahanmakuisen limsan maku ei hetkauta mieltäni, kun käännän katseeni surullisen lyötynä alas varpaisiini, joita heiluttelen varovasti edestakaisin. Voisin nousta ja kävellä suihkuun. Tai vain riisua vaatteeni ja mennä seisomaan ulos kaatosateeseen. Tehdä mitä vaan, mikä saisi pahanhajuisen ja -oloisen tunteen pois ympäriltäni.

Mutta minä en ehdi edes nousta, kun puhelimeni hälyyttää tekstiviestin saapuneen. Muistutuksen valosta, joka lepää jossain kaukana lämpimillä lakanoillaan, hotellin huomassa. Valo lähetti minulle sanat, mitkä toisaalta saivat minut uudestaan kyyneliin, mutta jotka muistuttivat minua tunteista, jotka ahdistus ja pelko ovat yrittäneet tuhota alleen.

Minä jaksaisin kyllä odottaa.

"Sinun silmäsi kertovat kaunista tarinaa, joka jäätyneen sydämen sulattaa.
Se tarina on rakkaudesta, joka kertoo tunteista ihanista. Kerroit minulle sen tarinan, tunsin sydämeni sulavan.

Olen onnellinen, koska olen tunteistani tietoinen.
Korjasit elämäni, siunasit päiväni.

Sinä laskit mieleni vapaaksi, muutit elämäni taivaaksi. Haluaisin sinut vapauttaa, en voi, koska rakastan sinua liikaa.
Haluaisin tehdä elämästäsi täydellisen, koska teit minusta ihmisen."

Selite: 
Lopun runon on kirjoittanut Anne-Mari Kaskinen. Purin tunteita kirjoittaen. Ei sen kummempaa.
Kategoria: 
 
 

Käyttäjän kaikki runot