Ikuisuus

Sormiani paleltaa.
Tarvitsisin hanskat. Paksummat hanskat. Sellaiset, joita mummo kutoi kun olin pieni. Sanoi aina, ettei pakkasista selviäisi, ellei olisi kunnon lapaset lämmittämässä. "Lumi palelluttaa pienen tytön sormet, eikä sitten ole hauska leikkiä", hän sanoi aina, kun minä kieltäydyin pukemasta niitä ihania, punertavia tumppuja, joihin oli tehty pieni kissa kämmenselkään koristeeksi.
Oikeassahan mummo oli ollut.
Ei näistä Seppälän ohuista hansikkaista ole mihinkään, sillä minua palelee jo nyt, vaikka syksy on vasta alkanut.

When it was summer
It was love at first sight

Tupakka sormieni välissä ei lämmitä yhtään. Sen paha tuoksu saa vain bussia odottelevat, terveellisiä elämäntapoja noudattavat vieraat kerääntymään pois luotani, kun taas nikotiiniriippuvaiset teinit suorastaan hiipiät lähelleni, voidakseen nuuskia myrkkyä keuhkoihinsa, toivoen, että jättäisin heille jämät vaikka pelkkää hyvyyttäni.
Mutta minähän en tue alaikäisten tupakanpolttoa. Pudotan tumpin alas, litistän sen kengän kärjelläni, oikein kovasti painaen, jotta se sammuu taatusti. Hetken jo kuvittelin, että teinit syöksähtäisivät tumpin perään kuten hyeenat raadon kimppuun, mutta tuhahtaen ryhmä kerääntyy kauemmaksi.

Sinä valitit aina, että poltan liikaa.
Ehkä poltankin, vaikka yritin kyllä lopettaa. En vain pystynyt.

Valitit myös, että join liikaa.
Sekin oli totta, mutta se on taakse jäänyttä elämää. Yksi alkoholimyrkytys ja kaksi sairaalareissua ilmoittivat, ettei se riehakkuus sovi minulle.

Mikset sinä nyt ole täällä katsomassa, miten hienosti selviydyn elämässäni?

Do you remember
A kiss under the moonlight

Ikuisesti yhdessä, niin sinä olit minulle luvannut.
Ja se lupaus kaikui mielessäni, kun istuuduin bussiin. Se lupaus sulki korvani, jätti kirkuvan vauvan itkun ulkopuolelle.
Tarkoittaako ikuisuus puolta vuotta?
Se kevät, se kesä. Maaliskuun hennot lumipeitteet, huhtikuun pehmeät pajunkissat. Toukokuun solisevat purot, kesäkuun kirkuvat pääskyset. Heinäkuun porottava aurinko ja elokuun kurkiaurat.
Sitäkö on ikuisuus?

"Sitten kun syksy tulee, me voidaan vihdoin lähteä sinne lomalle Englantiin."
"Miksi syksyllä? Siellä sataa kuitenkin."
"Ainahan siellä sataa. Mutta syksyllä on rahaa."
"Mihin me lähdetään?"
"Lontooseen."
"Kaikki menee Lontooseen."
"Mihin sä sitten haluat?"
"Skotlanti olisi mielenkiintoinen."

Emme päässeet koskaan sinne asti.

I feel you near
And I fear no more the winter 'cause you're here

Bussi seisahtuu pysäkille, jolle olin tahtonutkin päätyä. Minä nousen ulos, astelen läpi vihreän nurmikon, jonka kärjet olivat kylmät kuin rautaiset tangot. Kuten toimiston kova penkki on, kun palaan tupakkatauolta istuttuani siinä ensin kolme tuntia aamustani. Kylmä, mikä kangistaa lihakseni.

Kylmä oli sinä iltanakin.
Ja kylmä on nytkin.

Aina sinä minulle vakuutit, että osaisit pitää huolta itsestäsi. Kun ehdotin, että kantaisit edes linkkuveistä mukanasi öisillä kävelyilläsi, nauroit minulle ja sanoit, ettei kukaan sinuun koskisi. Että olet lapsuutesikin asunut niillä kulmilla, tunnet jokaisen kolon kuten kissa tuntee kotinsa jokaisen piilopaikan. Ettei sinua voisi kukaan yllättää, vaan olisit itse se, joka onnistuisi säikäyttämään toisen ohikulkijan.

Miten sitten onnistuitkin hankkimaan itsesi tilaan, josta ei ollut paluuta?
Miksi juuri sinusta soitettiin?
Ennemmin minun olisi pitänyt joutua sairaalaan ennen sinua. Isällänikin olisi ollut paremmat mahdollisuudet päätyä letkuihin.
Mutta et sinä. Sinä kaunis, nuori, aina yhtä iloinen.
Miksi juuri sinä?

Kuvasi koristaa rahapussiani. Kuljet aina mukanani.
Minä laskeuduin polvieni varaan hautasi yläpuolelle ja katselen kullalla laadittuja kirjaimia hautakivessä. Ja sormeni eivät tunne mitään, kun otan hanskan pois ja painan sen kiinni kiviseen pintaan.
Minä tahtoisin itkeä, mutten osaa. Sanoit aina, että olen ihminen, joka ei omista kyyneleitä.

"Sä et osaa itkeä ulkoisesti, itket pääsi sisällä. Siihen ei tarvita kyyneleitä."

Can you remember
Cause I feel the same now

Edes sairaalassa minä en itkenyt. En ulkoisesti.
Oikeassahan sinä luultavasti olit, kuten olit aina.
Vaikka hiukseni lepäsivät kasvojesi päällä, kun pidin otsaani kiinni omassasi, en itkenyt. Vaikka sormeni tunsivat vain kuoleman pidellessäni kiinni ranteestasi, minä en itkenyt.
Kun et vastannut minulle, vaikka puhuin sinulle, minä en itkenyt.
Enkä itkenyt kotonakaan.
En itkenyt edes hautajaisissa.
En itkenyt, vaikka perheellesi olin vieläkin vain ystäväsi. Kämppiksesi. Luotetuinpasi.
Sisaresi itkivät. Minä istuin ja rukoilin.

When the sky is going to light and shine
You take my hands
And I think that time will give me one more chance

Koska kylmyys kangistaisi kukkasen, minä olin ostanut kynttilän läheisestä Marketista, joka on ihan bussipysäkin vieressä. Tiedän, että olit aina pitänyt kukista kynttilöitä enemmän, mutta tiesin myös, ettet kestänyt sitä, kun vierailla haudoilla lepäsi kylmettyneitä kukkakimppuja, joita kukaan ei osannut ajoissa siivota pois. Valitit, ettei kukkia pitäisi laittaa, ellei tulisi usein katsomaan, kuinka pahalta ne näyttävät.
En minä ehtisi kuitenkaan tulla tarkistamaan, vaikka haluaisin tehdäkin niin.

Kynttilän tuli lepattaa varovaisesti lyhdyn sisällä, joka keinahteli hieman kosketukseni takia. Musta tikku piti sen hieman ilmassa.
Äitisi oli unohtanut putsata pudonneet lehdet viime käynnillään, tai sitten viereinen vaahtera oli päättänyt pudotella niitä hieman lisää. Niin tai näin, minä kuitenkin noukin ne pois rumentamasta.

Sinä ansaitset kauneimman.
Sinä ansaitset sen, koska sinäkin olit kaunein.
Minun silmissäni sinä olet sitä vieläkin.
Tulet olemaan ikuisesti.

Until the winter
Will see blooming this love