Kipinä

Mies seisoi hiljaa. Hän katseli vanhaa, ränsistynyttä puukirkkoa joka oli nököttänyt pienellä mäennyppylällä niin kauan kun hän vain muisti. Kuun valo paljasti pakkasen tekemät halkeamat pienen kirkon seinissä. Kirkkoakin vanhemmat puut huojuivat verkkaisesti kylmässä tuulessa. Mies istui lumeen ja katsoi tuota hiljaista näkymää. Ensimmäinen sana, joka hänen mieleensä tästä juolahti oli rauhallisuus.

Mutta hän ei voinut hyväksyä tätä. Metsää oli armotta kaadettu tämän ihmisen ahneuden temppelin tieltä ja kauan sitten joukoittain pakanoita oli tapettu syyttöminä uskonsa tähden.
"Vielä juhlivat meidän pyhiämme ominaan, unohtaen ikivanhat perinteet ja uskomukset", mies ajatteli ja viha kuohahti hänen sisimmässään kuin viikinkien olut kauan sitten.

Hänellä oli mukanaan tulitikkurasia ja päreitä. Hän alkoi lähestyä puista rakennusta, joka näytti melkein palelevan. Mies kyllä lämmittäisi sitä. Hän avasi kirkon oven ja tunsi vanhan hirren tuoksun lehahtavan nenäänsä. Tulitikku raapaisi rasian pintaa ja syttyi sihahtaen palamaan. Mies sytytti päreen, toisen, kolmannenkin ja heitti kirkkoon. Puu oli kuivaa, joten lieskat leimahtivat komeasti pimeässä Herran huoneessa. Mies paiskasi oven kiinni ja hymyili tyytyväisenä roihuavan tulen kuvastuessa hänen silmistään. Hän käveli taaksepäin, seisahtui ja ihaili näkymää. Pakkanen ja tuli kohtasivat, pimeä ja valoisa. Mies tunsi kostaneensa vanhat teot ja oli tyytyväinen. Hän käveli kotiinsa ja nukahti sinä yönä rauhallisesti samana hetkenä, kun pakkanen kiristyi yli kahdenkymmenenseitsemän asteen.