Vanhat pehmoiset ystäväni

Olen aina pelännyt pimeää,
pienenä ehkä vähän enemmän.
Pimeässä tunnen olevani turvaton ja yksin,
näen usein varjojen tuijottavan takaisin.
Pienenä olin varma,
että kaapista tai sängyn alta tulee hirviö.
Uskoin sen syövän minut,
pelkkänä pienenä suupalana.

Lapsena tuohon pimeän pelkoon toi helpotusta tunne,
että joku on vieressäni.
Usein kömmin vanhempieni sänkyyn,
joskus jopa unissani.
Muina öinä turvaa toivat uskollisimmat ystäväni,
ihanat pehmoleluni.
Joinakin öinä riitti uskollinen suteni,
joka valvoi ettei kukaan hyökännyt pääni takaa,
mutta joinakin ei yksi riittänyt,
vaan piti ottaa koko armeija sänkyyn mukaan.
Kuinka naurettavalta näytinkään,
kun olin hautautunut pehmolelujeni sekaan.
Ne kuitenkin pitivät huolta,
etteivät möröt päässeet yllättämään.

Joskus yhä,
yksinäisinä ja oikein pimeinä öinä,
kaipaan turvaa.
Kuin salaa pidän sänkyni nurkassa yhä nallea,
jonka joskus rutistan syleilyyni.
Yhä kulkiessani pimeässä yössä,
tunnen olevani alaston.
En pääse mihinkään pakoon,
mutta varjot puolestaan pääsevät kaikkialle.
Vaikka yritän esittää urheaa,
tunnen halun juosta karkuun pimeää.
Tuollaisina öinä kaipaan heitä vierelleni,
uskollisia ystäviäni.
Kaipaan sitä tunnetta,
että joku on turvaamassa selustani,
tapahtui mitä tapahtui.