Tyttö kivikasvoinen

Sitä pientä tyttöä itketti nyt ne vanhat muistot. Se kun kiellettiin itkemästä ja kun ei saanut olla iloinen. Riemunkiljahdukset sattuivat kuulemma korviin. Silloin oli vielä helppo olla tottelematon, kuriton kakara. Silloin uskalsi vielä hyppiä jousipatjoilla ja nauraa. Pystyi itkemään kesän mukanaan tuomia rupia, ei tarvinnut kirota. Lopulta saattoi heittäytyä vain nurmikolle makaamaan, lukemaan Nalle puh – sarjakuvia.

Nyt sitä pientä tyttöä itketti. Ei mikään niin kuin ennen. ”Sun täytyy kasvaa!” sille huudettiin, ”olisit jo aikuinen”. Nytkään ei saanut itkeä, hullu kai olisit. Hullu, sekopää ja mielisairas ihminen, jos edes sitäkään. Ajatukset huusivat sen pään sisällä, mutta kukaan ei kuullut edes heikkoa hengitystä.,

Tämä pieni tyttöseni oli jo pienestä pitäen kasvatettu hyviin tapoihin. Laitettu kuriin ja järjestykseen. Sitä oli kidutettu, ei sillä ollut oikeaa lapsuutta. Pienestä pitäen sitä oli kiusattu. Jumala oli antanut sille ikuisen tuskan elääkseen. Sellaisen joka ei koskaan lakkaa. Sellaisen joka vain teeskentelee vaienneensa kunnes taas aloittaa julman pelinsä. Tyyntä myrskyn edellä.

Nyt kaikki huusi sen sisällä, kiljui ja riehui. Ei mikään ulospäin näyttänyt olevan hullusti. En minä muuten edes tietäisi, mutta olen katsonut pientä ystävääni silmiin, silloin kauan sitten sairaiden peilin kautta.

Ulospäin minun rakkaani näytti kauniilta. Sillä oli lumen valkea iho ja sitäkin valkeampi tukka. Sen iho oli ohutta ja talvisin se muuttui siniseksi tai violetiksi pakkasen takia. Sen kädet olivat pitkät ja erityisen hoikat. sen kylkiluut pystyi laskemaan koskematta lainkaan.

Nyt jälleen kerran, vuosien kuluttua katsoin peiliin. Näin siellä pienen tytön, joka ei enää itke, eikä naura. Ei se osaa enää.