~Unimaailma.~

Tuijotan ulos ikkunasta tuntikausia.
Siellä sataa. Sadepisarat ropisevat ikkunaan rauhoittavasti,
mutta sieluni ei rauhoitu.
Puut heiluvat tuulessa,
niiden kohina on kuin tuutulaulu,
mutta sieluni ei nukahda.
Lintujakaan ei näy,
Ne ovat sateen suojassa jossain.

Menen ulos,
tunnen kuinka kylmyys tunkee sisääni,
pakottaa minut värisemään kylmästä.
Sadepisarat yksitellen tippuvat iholleni,
kastellen minut kokonaan.
Sieluni ei kuitenkaan kylmene eikä kastu,
se roihuaa liekeissä keskellä sadetta,
mikään ei saa sitä sammumaan.

Istun vasten kylmää kiviseinää,
tunnen palelevani,
tärisen jo kylmästä.
Mutta silti,
kaikesta kylmyydestä huolimatta,
sieluni roihuaa yhä mahtavammin.

Tunnen kuinka kuuma kyynel valuu pitkin poskeani ja kuinka sade huuhtoo sen mennessään.
Tunnen seuraavan kyyneleen, jolle käy samoin.
Lopulta, en edes tiedä, itkenkö enää,
poskiani kuumottaa,
silmiäni särkee,
nukahdan.

Kun taas avaan silmäni,
ympärilläni on vain aurinkoa,
lintuja,
kukkia,
soliseva puro.
Nousen istumaan,
en näe sitä samaa kiviseinää,
jota vasten nukahdin.
Ei näy jälkeäkään sateesta.

Silloin ymmärrän olevani unimaailmassa,
jossa kaikki on hyvin,
jossa pahuus ei ole koskaan vieraillut.
Se unimaailma,
sen tarkoitus oli viedä minut pois kurjuudestani hetkeksi,
vain hetkeksi,
tunteakseni oloni onnelliseksi.
En haluaisi herätä tästä unesta milloinkaan,
haluaisin aina vain olla onnellinen.