Nimetön

Peto oli lukittu häkkiinsä,
se ulvoi siellä pahuuttaan.

Mihin katosi se hento tyttö,
joka rakasti itseään ja muita?
Mihin katosi se hento hymy,
joka loisti pimeilläkin kujilla?

Peto mursi sellinsä kalterit,
asettui seisomaan tytön rinnalle.
Se ärjyi, se huusi.

Tyttö yritti elää sovussa sen kanssa,
tahtoi taistella pahaa vastaan.
Tahtoi auttaa muita,
hengittää sakeaa elämää muiden läpi
jotta pysyisi itse elossa.
Lopulta päätti irroittautua muista.

Peto pääsi irti,
repi riekaleiksi saalinsa.

Illalla peto taas lepäsi vartioiden tytön herkkää unta.

Peto halusi kerrankin tytön toimivan yksin.
Ei kumartaen muita,
peläten syyttömänä loukkasta.

Mutta maailma oli julma ja runteli tyttöä.

Peto antoi tytölle mahdollisuuden rauhoittua,
tarjosi pakoreitin todellisuudesta.
Tyttö antoi pedon lohduttaa,
itki pehmeää turkkia vasten,
vuodatti siihen pelkonsa ja surunsa.

Peto oli tytölle rakas,
vaikka muut sitä halveksivat.

Peto oli tyttö itse,
jotkut vain ruokkivat sitä