Suru

Kun ihmiseen sattuu, kolahtaa, kaikki mikä oli ennen kaunista, tummuu pois.

Kaikkialla Alkaa tuntua pimeämmältä, kuin mitä oli silloin ennen, vaikka olisikin valoisaa.
Vaikka sinulla olisi kaikki, kaikki paitsi juuri se, mitä oikeasti tarvitset,
silloin sinusta tuntuu, ettei sinulla oikeasti ole yhtään mitään.

Haluat tuntea kaiken, mitä et ole ennen tuntenut,
sitä ihminen tekee kaikkensa unohtaakseen, ollakseen jotain muuta,
tunteakseen kerrankin jotain uutta.

Valheellisina hetkinä tuntee sydämmessään kaikenlaista, esittää toisille, että kaikki hyvin
ja taas valheella kuljetaan kohti seuraavaa päivää.
Kun tarpeeksi kauan valehtelee itselleen, unohtaa itsekkin totuuden.

Mutta kun sitten makaat yksin pimeässä ja maailma pyörii,
ei ikävää voi silloin valheillakaan välttää,
suru tuntee sinut aina, sinä et tule koskaan tuntemaan surua.

Sinä voit huutaa ja riehua, manata surua menemään pois, mutta se ei tottele kun sinä käsket, se kulkee omia teitään.

Suru tietää totuuden sinuakin paremmin, se tietää milloin olla läsnä ja milloin lähteä pois,
Suru ei tule kutsumalla, tilaustyönä.

Suru tietää tulla aina kun sitä ei kaipaa, kun sille ei mitenkään olisi aikaa...