Muistan kuinka syksy illoin,
katselin aina yksin silloin.
Kaupungin valoja
ja niiden loistoa.
Niiden runsautta
ja paljoutta.
Jokainen yhteen sidottu.
Liian samanlaisia.
Silti aina yksin.
Erillään toisista.
Aivan kuin ihmiset
jokainen riippuvainen muista.
Sammuu lopullisesti
jos ei kukaan korjaamassa.
Palaa silti näennäisen kirkkaasti.
Niin monien joukosta ei yhtä näe
ei kaukaa erota sammunutta.
Kun lähempää katsoo,
monessa pientä vikaa.
Kaikki ajan kuluttamia.
Mut jotkut silti viellä palaa.
Jotkut tulleet tiensä päähän.
Aivan kuten minäkin.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
