Hyvän elämän elämiseen tarvittiin ennen
enemmän epätoivoa,
enemmän naurua,
enemmän ystäviä ja
enemmän viiniä.
Silloin runojakin kirjoitin, silloin
rakastuin kauniisiin hymyihin, vastaantuleville
kasvoille aina itsestäni annoin.
Epätoivon paketoin kömpelöihin runoihini, ikinä
osaamatta itseäni kielellä kuvailla. Sanotaan,
että hyvän runon kirjoittaminen vaatii
rutkasti epätoivoa, surua, olutta ja
menetettyjä mahdollisuuksia.
Mutta voinko hyvän runon kirjoittaa silloin, kun
vielä katselee elämänsä
ohitse lipuvan, hiljaksiin?
Voiko sitä sanoa ääneen, ettei
tee asialle mitään, ettei ehkä uskalla tai vain viitsi tai..?
Onko sen myöntäminen runoutta,
vai vasta sitten jotain taiteen tapaista, kun
katkeruuden täyttämin sormin verisiä kirjaimia
juoksutat pitkin tahraista näyttöä?
Vai hirsimökin kuistilla pääskysen pesän
alla kirjoitettu oodi rakastamallesi maailmalle,
joka ympärillesi on rakentunut?
Missä on minun oikeuteni, minun,
joka valintojen paineessa suruunsa kietoutuu,
jolla on kolme kirjaa aloitettu, mutta
joita ei koskaan ehdi lukea loppuun..
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
