Puoli kiloa rusinoita

Minä haluaisin, että saisi sanoa,
saisi kertoa intohimosta rusinoihin
ilman minkäänlaisia kaksinaismerkityksiä,
mutta toisaalta voisi myös arkisesti paljastaa 
nauttivansa niitä vain silloin tällöin välipalaksi,
koska ne kulkevat kätevästi laukussa.
Ja jos joskus haluaisi sanoa rusinoille ei,
sekin olisi ihan ok. 
Eikä koskaan tarvitsisi toimia rusinoiden suhteen
minkäänlaisen joukkoajattelun tai painostuksen alaisena.
Kaikki, mikä liittyisi rusinoihin olisi lempeää,
ajatus rusinoista kantaisi kardemummaan,
pullaviipaleeseen, juuri sellaiseen parahultaisen tuoreeseen.
Söisit pullan, nyppisit rusinat härnäämästä.
Ja rusinat veisivät ajatukset rypäleisiin, maahan,
jossa auringonkukoistus kerättäisiin talteen tarhoissa.
Turpeat rusinat pulpahtaisivat simapulloissa pintaan, 
ilmoittaisivat juhlan ajankohdan.
Ja Rusina olisi pienen ponin nimi ja ponilla olisi lauma pikkuruisia ponikavereita, ne laukkaisivat iloisesti pitkin karnevaalikatua, kunnes toisena päivänä he saavuttaisivat  pöllyävän preerian, jonka halki Rusina laumoineen kiitolaukkaisi kohti auringonlaskua.
Rusinan riimussa olisi nimilaatta,ja kun Rusina laukkaisi
harja hulmuten ympäri maailmaa, kaikki oppisivat tuntemaan Rusinan.
Ai mikä Rusina, joku kuitenkin kysyisi.
Jollekin toiselle kysymys olisi pelastus, siis sellaiselle, joka ei Rusinasta koskaan olisi kuullutkaan.
Eihän kaikkea voi tietää.
Taputtaisin olkapäälle osoittaakseni kyvykkyyteni empatiaan.
Sanoisin, että tietämättömän kaltaisia on ainakin tusina.
Avaisin laukkuni, ottaisin pahvirasian, rapistelisin pussin auki.
Kysyisin, otatko?
Ja sinä nappaisit toisiinsa takertuneet rusinat napaasi.
Istuisimme ja nauraa kutrattaisimme ihan vain siitä syystä,
että joskus tekee hyvää nauraa.
Ja se nauru olisi kuplivaa, ystävällishenkistä ja hersyvää,
ihan aitoa iloa.